Hyppää pääsisältöön

Kirsikkapuisto murenee palasiksi

Mika Myllyaho ohjasi Kirsikkapuiston Kansallisteatteriin
Mika Myllyaho ohjasi Kirsikkapuiston Kansallisteatteriin Kuva: Kansallisteatteri/ Pasi Ylirisku kirsikkapuisto

Ensimmäiseksi katse osuu isoon valokylttiin näyttämön yllä. Kirsikkapuisto, siinä lukee, ja alla on hintalappu: 1 000€. Tällä näyttämöllä kaikella on hintansa. Lavaste-elementti 6 000€. Muovituoli 8€. Sopii hyvin. Anton Tšehovin 109-vuotiaassa klassikossa kun on puhutaan alati rahasta, hintalapusta, joka lätkäistään rakastetun kirsikkatarhan päälle. Miten hinnoitella muistoja, kauneutta, historiaa? 

Kansallisteatterin Kirsikkapuisto. Kuva Pasi Ylirisku.

Kirsikkapuisto kertoo tarinan perheestä, joka on kerran ollut vauras, joka on tuhlannut rahansa ja elää velaksi. Tarinan kyvyttömyydestä löytää ulospääsy tilanteessa, jossa maailma ajaa kiivasta vauhtia oman elämäntavan ohi. Tšehovin tekstin tarjoama analogia nykymaailmaan on kylmäävä. Tajuan sen esitystä katsoessani: juuri me olemme niitä jämähtäneitä, velaksi eläviä tuhlareita. Emme ymmärrä, että meidän on muututtava - ja pian, tai kaikki sortuu ympäriltämme. 

Ikävä kyllä Mika Myllyahon Kansallisteatteriin ohjaama Kirsikkapuisto ei houkuta eikä pakota katsojaa pohtimaan asiaa sen syvemmin. 

Kohtalokkaampaa katsomiskokemuksen kannalta on kuitenkin se, että esitys ei herätä juurikaan tunteita. Käsiohjelmassa muistutetaan, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi. Tämä komedia ei synnyttänyt ensi-iltayleisössä kuin ajoittaisia naurahduksia. Itse huomasin enimmäkseen ajattelevani teatterintekemistä ja sen vaikeutta. Teatterin taikaa, joka joskus syttyy, ja joskus sitten ei. 

Kansallisteatterin Kirsikkapuisto saavutti ensi-iltansa dramaattisten mutkien kautta. Pääroolissa köyhtyneenä tilanomistajatar Ranevskajana piti olla Tea Ista, ja hänen vastinparinaan, vaurastuneena maaorjanpoikana Kristian Smeds. Mutta Ista sairastui, Smeds vetäytyi, ja ohjaaja joutui miettimään näkökulmansa uusiksi. Poistuneiden näyttelijöiden tilalle palkattiin Tiina Weckström ja Jani Volanen. Olisi mahtavaa, jos voisi kertoa, kuinka Kansallisessa päästiin vaikeuksien kautta voittoon. Mutta kun esitys tuntui komeudesta ja vauhdista ja vimmasta huolimatta jotenkin epäselvältä ja täyteenahdetulta, nousi katsomon pimeydessä väkisin mieleen kysymys: millainen alkuperäinen tulkinta olisi ollut? 

Mika Myllyaho on lavastaja Katri Renton kanssa valinnut keskeiseksi näyttämöelementiksi pari junavaunua. Niillä seurue jyskyttää Pariisista kohti Venäjän aroja, ne muuttuvat kartanon huoneiksi ja Lopahinin lomamökeiksi. Toisaalta näyttämökuva tuo mieleen sirkuksen: tämä seurue leikkii ja temppuilee vaan, eikä suostu kohtaamaan todellisuutta ympärillään. Ohjaus leikkaa yhteen vaunuissa kuvattuja videoita ja näyttämötapahtumia. Videot eivät tällä kertaa tuo mielestäni näyttämötulkintaan merkittävää lisäarvoa. Vaikka video antaa mahdollisuuden lähikuviin, paradoksaalisesti ne pikemminkin tuntuivat etäännyttäviltä. Videoscreenillä nähtävät tapahtumat ja katsojien edessä näytellyt kohtaukset olivat kuin kaksi eri todellisuutta. Kun jokin henkilöistä hyppäsi kankaalta näyttämölle tai toisinpäin, eläytyminen katkesi. 

Emmi Parviainen ja Tiina Weckström. Kuva Pari Ylirisku.

Ohjaaja Myllyaho on nostanut nuoren Emmi Parviaisen näyttelemän Anjan, Ranevskajan tyttären, esityksen näkökulmahenkilöksi. Hänelle on kirjoitettu uutta tekstiä, jossa korostetaan äidin ja tyttären kiihkeää suhdetta. Anja saa alkuperäistekstiä enemmän tilaa. Parviainen näyttelee paniikkikohtausten ja epäonnisen rakkauden riivaamaa, herkkää tyttöä mielettömän hyvin. Hän on notkea, säteilevä, luonteva, poikkeuksellisen karismaattinen. Myös Tiina Weckström tekee hienoa työtä huojuvan maailmansa keskellä värjyvän äidin roolissa. Kuitenkin tuntui, että tässä tulkinnassa Ranevskajan keskeinen hahmo kutistui. Ja monet sivuhenkilöt jäivät pelkiksi vilahduksiksi. Yksilöiden tragediat hävisivät vilkkaasti vaihtuvien tilanteiden tiimellykseen: saunotaan, juhlitaan, taiteillaan trapetsilla, tanssitaan. On enkelinsiipiä, tiimalaseja, on venäläistä rulettia.

Myös antoisia hetkiä katsoja saa kokea: kun Esko Salmisen turhamainen, pönäkkä Gajev romahtaa ja itkee vanhaa Firs-palvelijaa auttamaan pukeutumisessa. Kun Jani Volasen viileä Lopahin palaa huutokaupasta kirsikkapuiston uutena omistajana. Kun Katja Küttnerin Varja tuskailee raivostuttavaa tilannettaan: hän rakastaa Lopahinia, mies rakastaa häntä, mutta mitään ei tapahdu. Hellyyttäviä ovat kaikki Ismo Kallion järkähtämättömän höppänästi näyttelemän Firsin kohtaukset. Mutta hyvät hetket eivät pelasta kokonaisuutta, joka tuntuu murtuvan pieniksi palasiksi.

Poistuessamme teatterista ystäväni totesi tyynesti: "Tämä on esitys, joka on helppo unohtaa": Niin se taitaa minullekin olla.

 

Anton Tšehov: Kirsikkapuisto. Suomennos Eino Kalima. Ohjaus Mika Myllyaho, lavastus Katri Rentto, puvut Auli Turtiainen, musiikki Samuli Laiho, valot Ville Toikka, äänet Esa Mattila, videot Pasi Ylirisku, naamiointi Heikki Nylund ja Laura Sgureva. Rooleissa Katja Salminen, Olli Ikonen, Petri Liski, Ismo Kallio, Katja Küttner, Emmi Parviainen (TeaK), Esko Salminen, Helena Vierikko, Jani Volanen, Tiina Weckström ja Paavo Westerberg.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Penkkitaiteilija

  • Koko yö Avaruusromua!

    Kahdeksan tunnin matka avaruudessa.

    Avaruusromun viimeinen lähetys saa 30-vuotisjuhlan kunniaksi seurakseen Avaruusromun pitkän ja hiljaisen yön, joka tarjoaa avaruusromullista musiikkia aamuun asti. Tämä tarkoittaa yhteensä kahdeksan tunnin matkaa avaruudessa. "Luvassa on Avaruusromun tyyliin pitkää musiikkia ja hitaita ajatuksia. Tai pitkiä ajatuksia ja hidasta musiikkia, miten vain", sanoo ohjelman toimittaja Jukka Mikkola.

  • “Unet ovat kuin uimista pimeässä vedessä” - Auli Särkiön runoteos sukeltaa alitajuntaan ja kuvaa ihmistä osana luontoa

    Auli Särkiön Vedenpeitto kisaa Tanssiva karhu -palkinnosta.

    Auli Särkiön Vedenpeitto on minimalistinen runokokoelma vedestä ja unien näkemisestä. Niukan ilmaisun löytymisessä apuna toimi vanha matkapuhelin, jonka pienelle ruudulle hän näppäili muistiinpanoja kesäisillä uintiretkillä. Vedenpeitto on ehdolla Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi.

  • Avaruusromua: Kun kaaos pyrkii lähelle

    Silloin kun on hiljaista ja on yksin.

    Ranskalainen filosofi Blaise Pascal sanoi jo 1600-luvulla ihmisten olevan onnettomia vain siksi, etteivät he malta levätä, olla aloillaan. Viime aikoina itse kukin on joutunut olemaan enemmän tai vähemmän aloillaan. Aivojen normaali olotila on kaaos, sanoo norjalainen Erling Kagge. Hän sanoo ettei ole helppoa olla toimeton silloin, kun mitään ei tapahdu. Silloin kun on hiljaista ja on yksin. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri