Hyppää pääsisältöön

Kirsikkapuisto murenee palasiksi

Mika Myllyaho ohjasi Kirsikkapuiston Kansallisteatteriin
Mika Myllyaho ohjasi Kirsikkapuiston Kansallisteatteriin Kuva: Kansallisteatteri/ Pasi Ylirisku kirsikkapuisto

Ensimmäiseksi katse osuu isoon valokylttiin näyttämön yllä. Kirsikkapuisto, siinä lukee, ja alla on hintalappu: 1 000€. Tällä näyttämöllä kaikella on hintansa. Lavaste-elementti 6 000€. Muovituoli 8€. Sopii hyvin. Anton Tšehovin 109-vuotiaassa klassikossa kun on puhutaan alati rahasta, hintalapusta, joka lätkäistään rakastetun kirsikkatarhan päälle. Miten hinnoitella muistoja, kauneutta, historiaa? 

Kansallisteatterin Kirsikkapuisto. Kuva Pasi Ylirisku.

Kirsikkapuisto kertoo tarinan perheestä, joka on kerran ollut vauras, joka on tuhlannut rahansa ja elää velaksi. Tarinan kyvyttömyydestä löytää ulospääsy tilanteessa, jossa maailma ajaa kiivasta vauhtia oman elämäntavan ohi. Tšehovin tekstin tarjoama analogia nykymaailmaan on kylmäävä. Tajuan sen esitystä katsoessani: juuri me olemme niitä jämähtäneitä, velaksi eläviä tuhlareita. Emme ymmärrä, että meidän on muututtava - ja pian, tai kaikki sortuu ympäriltämme. 

Ikävä kyllä Mika Myllyahon Kansallisteatteriin ohjaama Kirsikkapuisto ei houkuta eikä pakota katsojaa pohtimaan asiaa sen syvemmin. 

Kohtalokkaampaa katsomiskokemuksen kannalta on kuitenkin se, että esitys ei herätä juurikaan tunteita. Käsiohjelmassa muistutetaan, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi. Tämä komedia ei synnyttänyt ensi-iltayleisössä kuin ajoittaisia naurahduksia. Itse huomasin enimmäkseen ajattelevani teatterintekemistä ja sen vaikeutta. Teatterin taikaa, joka joskus syttyy, ja joskus sitten ei. 

Kansallisteatterin Kirsikkapuisto saavutti ensi-iltansa dramaattisten mutkien kautta. Pääroolissa köyhtyneenä tilanomistajatar Ranevskajana piti olla Tea Ista, ja hänen vastinparinaan, vaurastuneena maaorjanpoikana Kristian Smeds. Mutta Ista sairastui, Smeds vetäytyi, ja ohjaaja joutui miettimään näkökulmansa uusiksi. Poistuneiden näyttelijöiden tilalle palkattiin Tiina Weckström ja Jani Volanen. Olisi mahtavaa, jos voisi kertoa, kuinka Kansallisessa päästiin vaikeuksien kautta voittoon. Mutta kun esitys tuntui komeudesta ja vauhdista ja vimmasta huolimatta jotenkin epäselvältä ja täyteenahdetulta, nousi katsomon pimeydessä väkisin mieleen kysymys: millainen alkuperäinen tulkinta olisi ollut? 

Mika Myllyaho on lavastaja Katri Renton kanssa valinnut keskeiseksi näyttämöelementiksi pari junavaunua. Niillä seurue jyskyttää Pariisista kohti Venäjän aroja, ne muuttuvat kartanon huoneiksi ja Lopahinin lomamökeiksi. Toisaalta näyttämökuva tuo mieleen sirkuksen: tämä seurue leikkii ja temppuilee vaan, eikä suostu kohtaamaan todellisuutta ympärillään. Ohjaus leikkaa yhteen vaunuissa kuvattuja videoita ja näyttämötapahtumia. Videot eivät tällä kertaa tuo mielestäni näyttämötulkintaan merkittävää lisäarvoa. Vaikka video antaa mahdollisuuden lähikuviin, paradoksaalisesti ne pikemminkin tuntuivat etäännyttäviltä. Videoscreenillä nähtävät tapahtumat ja katsojien edessä näytellyt kohtaukset olivat kuin kaksi eri todellisuutta. Kun jokin henkilöistä hyppäsi kankaalta näyttämölle tai toisinpäin, eläytyminen katkesi. 

Emmi Parviainen ja Tiina Weckström. Kuva Pari Ylirisku.

Ohjaaja Myllyaho on nostanut nuoren Emmi Parviaisen näyttelemän Anjan, Ranevskajan tyttären, esityksen näkökulmahenkilöksi. Hänelle on kirjoitettu uutta tekstiä, jossa korostetaan äidin ja tyttären kiihkeää suhdetta. Anja saa alkuperäistekstiä enemmän tilaa. Parviainen näyttelee paniikkikohtausten ja epäonnisen rakkauden riivaamaa, herkkää tyttöä mielettömän hyvin. Hän on notkea, säteilevä, luonteva, poikkeuksellisen karismaattinen. Myös Tiina Weckström tekee hienoa työtä huojuvan maailmansa keskellä värjyvän äidin roolissa. Kuitenkin tuntui, että tässä tulkinnassa Ranevskajan keskeinen hahmo kutistui. Ja monet sivuhenkilöt jäivät pelkiksi vilahduksiksi. Yksilöiden tragediat hävisivät vilkkaasti vaihtuvien tilanteiden tiimellykseen: saunotaan, juhlitaan, taiteillaan trapetsilla, tanssitaan. On enkelinsiipiä, tiimalaseja, on venäläistä rulettia.

Myös antoisia hetkiä katsoja saa kokea: kun Esko Salmisen turhamainen, pönäkkä Gajev romahtaa ja itkee vanhaa Firs-palvelijaa auttamaan pukeutumisessa. Kun Jani Volasen viileä Lopahin palaa huutokaupasta kirsikkapuiston uutena omistajana. Kun Katja Küttnerin Varja tuskailee raivostuttavaa tilannettaan: hän rakastaa Lopahinia, mies rakastaa häntä, mutta mitään ei tapahdu. Hellyyttäviä ovat kaikki Ismo Kallion järkähtämättömän höppänästi näyttelemän Firsin kohtaukset. Mutta hyvät hetket eivät pelasta kokonaisuutta, joka tuntuu murtuvan pieniksi palasiksi.

Poistuessamme teatterista ystäväni totesi tyynesti: "Tämä on esitys, joka on helppo unohtaa": Niin se taitaa minullekin olla.

 

Anton Tšehov: Kirsikkapuisto. Suomennos Eino Kalima. Ohjaus Mika Myllyaho, lavastus Katri Rentto, puvut Auli Turtiainen, musiikki Samuli Laiho, valot Ville Toikka, äänet Esa Mattila, videot Pasi Ylirisku, naamiointi Heikki Nylund ja Laura Sgureva. Rooleissa Katja Salminen, Olli Ikonen, Petri Liski, Ismo Kallio, Katja Küttner, Emmi Parviainen (TeaK), Esko Salminen, Helena Vierikko, Jani Volanen, Tiina Weckström ja Paavo Westerberg.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri