Hyppää pääsisältöön

Marskin vaietut virheet: käsikirjoitus

NL:n suurhyökkäys vyöryi Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944. Sekasortoiset suomalaisjoukot perääntyivät puna-armeijan tieltä.

Suomen puolustusta johti kansakunnan symboliksi noussut marsalkka Mannerheim. Uusien tutkimusten mukaan ylipäällikkö teki tuolloin sotilasstrategisia virhearvioita, jotka koituivat kohtalokkaiksi.

Pekka Visuri, valtiotieteiden tohtori, eversti evp.:
”Se oli täydellinen romahdus uhkaamassa kesäkuun 10. päivän jälkeen lähimmän 10 päivän aikana.”
”Mannerheim oli ilmeisesti keväällä 1944 väsynyt ja hänellä jotenkin ote alkoi lipsua.”

Mannerheim eli viimeiseen asti sen kuvitelman vallassa, ettei mitään NL:n suurhyökkäystä Suomea vastaan ollut tulossa. Tämän takia Suomen puolustuksen painopiste oli vielä hyökkäyksen aattona väärin sijoitettu. Karjalan Kannaksen puolustusrakennelmat olivat pahasti keskeneräiset, kun puna-armeija aloitti suomalaisasemien massiivisen moukaroinnin 9. kesäkuuta 1944.

Heikki Koskelo, kenraaliluutnantti evp.:
”Että kun lähdettiin myöhemmin siihen vaiheeseen, että presidenttikin olisi Karjalan kannaksen puolustusta vahvistanut, niin Mannerheim ei suostunut Itä-Karjalasta joukkoja siirtämään kuin yhden divisioonan.”
”Hän oli väärin arvioinut tämän tilanteen.”

Kenraaliluutnantti evp. Heikki Koskelo toimi pitkään itäisen Suomen sotilasläänin ja maanpuolustusalueen komentajana. Hän tuntee itärajan joka sopukan.

Heikki Koskelo:
”Alotin Mikkelistä, sitten menin Haminaan, sitten Lappeenrantaan, sitten sieltä menin Vekarajärvelle, sitten Kainuun prikaatin komentajaksi yhdessä vaiheessa – ja takasin sitten Kouvolaan ja päätin kierroksen Mikkeliin.”

Eläkepäiviään viettävä Koskelo on 2000-luvun puolivälistä lähtien pyrkinyt selvittämään jatkosodan sotilasstrategisten valintojen taustoja. Hänen kiinnostuksensa marsalkka Mannerheimin ratkaisuihin herätti havainto, jonka mukaan Suomen puolustuksen painopiste siirtyi Itä-Karjalasta Karjalan kannakselle vasta keväällä 1944. Miksei kannaksen varustamista aloitettu jo paljon aikaisemmin NL:n mahdollisen suurhyökkäyksen varalta?

Heikki Koskelo:
”Kun yritin sitä muodostaa, siis kokonaiskuvaa, niin en sitä mistään saanut. Ei ollut mitään kirjoja, meidän virallinenkin historia, jatkosodan historia niin sehän käsittelee alueittain sotaa. Sitten on henkilöhistoriaa jne. Minun piti sitten itse ruveta kokoamaan näistä se tarina.”

Koskelon mukaan Mannerheim teki Karjalan kannaksen ja Itä-Karjalan puolustusta rakentaessaan kaksi merkittävää virhettä. Ensimmäinen oli se, että hän uskoi Stalinin tyytyvän vain varmistamaan luoteisen rintamansa Suomen suunnalla.

Heikki Koskelo:
”Hän päätyi siihen, että NL tai Stalin ei suorita suurhyökkäystä Suomeen, vaan Suomi jää sivuun ratkaisusta ja Suomen kohtalo ratkaistaan myöhemmin.”

Tämä siitä huolimatta, että suomalaisten tiedustelu oli hankkinut runsaasti tietoja neuvostojoukkojen keskityksistä Leningradin alueelle. Vakuuttavia vihjeitä puna-armeijan valmistautumisesta hyökkäykseen oli Koskelon mukaan saatu usealta eri taholta.

Heikki Koskelo:
”Minä ihmettelen… se valtava tietomäärä, mikä tuli… mutta kun asenne oli se – Totta kai, jos ylipäällikön asenne on tämä, niin tieto ei mennyt läpi.”

Karjalan kannaksen linnoittaminen oli pahasti laiminlyöty.

Heikki Koskelo:
”Kuvaavaa oli, että VT-asema, joka oli siellä keskellä Karjalan kannasta, että kun sinne oli varattu noin 140 000 panssarikiveä – siis panssariestettä - niin niistä vain 12%:a saatiin pystyyn. Siis ne makasivat siellä maassa. Se oli täysin keskeneräinen.”

Syyskuun alussa solmittuun aselepoon mennessä taisteluissa oli saanut surmansa noin 20 000 suomalaissotilasta.

Heikki Koskelo:
”… että kesäkuun ja heinäkuun tappiot olivat erittäin suuret, koska jouduttiin Karjalan kannaksella taistelemaan linnoittamattomissa asemissa.”

MOT:
”Mikä tätä oikein voi selittää?”

Heikki Koskelo:
”Sitä ei voi selittää mikään muu kuin siellä olleiden komentajien välinpitämättömyys.”

MOT:
”Olivatko riskit täydellisestä romahduksesta todelliset?”

Heikki Koskelo:
”Olivat. Ehdottomasti.”

Mannerheimin toinen merkittävä virhearvio liittyy juuri Itä-Karjalaan. Hän piti itsepintaisesti kiinni ajatuksesta, jonka mukaan aluetta voitaisiin käyttää neuvotteluvalttina, kun rauhasta ryhdytään neuvottelemaan. Mannerheim asetti Suomen puolustuksen painopisteen Itä-Karjalaan. Kenraali Koskelon mukaan tämä oli perusteltua vielä sodan alkuaikoina, kun Leningradin puolustuksen oletettiin luhistuvan milloin tahansa. Tilanne kuitenkin muuttui ratkaisevasti, kun tammikuussa 1944 puna-armeija mursi Leningradin piirityksen. Tuolloin Suomen sotilaallisesta asemasta tuli huomattavasti entistä uhanalaisempi. Se ei johtanut merkittäviin muutoksiin puolustusjärjestelyissä.

Heikki Koskelo:
”Helmikuussa tasavallan presidentti Ryti ja Mannerheim keskustelivat Karjalan kannaksen merkityksestä. Ryti oli jo -42 huomauttanut tästä asiasta: Hän painotti, että se on uhanalainen suunta, koska siitä on lyhin matka Suomen ydinalueille. Keskusteltiin kovasti ja tuon keskustelun jälkeen Mannerheim siirsi panssariprikaatin Karjalasta, mutta ei suostunut muihin ratkaisuihin. Hän halusi pitää painopisteen edelleen Itä-Karjalassa.”

Mannerheim otti tietoisen riskin, jolla oli rajut seuraukset.

Heikki Koskelo:
”Ylipäällikköhän lähti siitä rintamavastuussa olleiden komentajien kanssa neuvoteltuaan, että pääasema, joka on lähellä Leningradia, kestää kuukauden – ja sinä aikana ehditään Karjalan kannakselta ja Itä-Karjalasta siirtämään joukot, mutta tuohan murtui tuo pääasema yhdessä vuorokaudessa. Ja 10 päivä kuluttua venäläiset olivat jo Viipurissa.”

Lokakuun puolivälissä julkistettava kirja tukee kenraaliluutnantti Heikki Koskelon havaintoja ja näkemyksiä marsalkka Mannerheimin tekemistä vakavista virhearvioinneista. Kirjan on kirjoittanut tunnettu turvallisuuspolitiikan tutkija ja upseeri Pekka Visuri. Hän on työskennellyt mm. Panssariprikaatissa, Maanpuolustuskorkeakoulussa sekä Ulkopoliittisessa instituutissa. Professori Visuri on aiemminkin horjuttanut vallitsevia totuuksia.

MOT:
”Mielestäni suuri virhe oli kyllä pitäminen kiinni viimeiseen asti tästä Itä-Karjalasta. Siis sillä lailla pitäminen, että ei valmistauduttu sen luovuttamiseen – ja ennen kaikkea ei valmistauduttu kohtaamaan suurhyökkäystä Karjalan kannaksella. Kyllä se on strateginen virhe ollut, ei siitä mihinkään pääse.”

Visurin mukaan Karjalan kannaksen puolustusta olisi pitänyt voimakkaasti vahvistaa jo tammikuussa 1943:

Pekka Visuri:
”… kun ensimmäisen kerran Saksa oli todella kärsinyt pahoja takaiskuja. Oli Stalingradin tappio ja sitten pieni käytävä – 10 km:n käytävä – oli avattu Leningradiin, niin siinä vaiheessa olisi ehdottomasti pitänyt siirtää linnoittamisen painopiste Karjalan kannakselle, mutta siellä oli vain kolmasosa Suomen linnoittamisvoimasta.”

Tästä huolimatta kesti runsaan vuoden ennen kuin Karjalan kannaksen puolustusvalmisteluja alettiin lisätä.

MOT:
”Missä määrin nämä puolustusvalmistelujen puutteet lisäsivät suomalaisten tappioita?”

Pekka Visuri:
”Kyllä sen verran voidaan sanoa, että tappioita tuli siitä syystä. Ja myöskin aineelliset vahingot olivat aika pahoja.”

MOT:
”Oliko Mannerheim sotilasstrategisesti tipahtanut kartalta?”

Pekka Visuri:
”No kyllä hän vähintäänkin oli tipahtamaisillaan ja sillä tavalla, että juuri tällainen strateginen ajattelu siinä sodan loppuvaiheessa niin ei se tahtonut oikein nykyaikaa tai siis sitä aikaa vastata.”

Mannerheimin rooli ylipäällikkönä ja yhä enemmän politiikkaan vaikuttavana johtohahmona oli tässä vaiheessa jo noussut ratkaisevaan asemaan. Vain hänellä oli hallussaan olennainen tieto strategisten ratkaisujen perustaksi ja vain hänellä oli tarvittava auktoriteetti uusien päätösten läpiviemiseen.

Pekka Visuri:
”Siinä mielessä, että hän ylipäällikkönä oli keskittänyt kaiken päätösvallan itselleen – ja kun ylipäällikkö tekee virhearvioita, niin hänhän niistä tietenkin vastaa.”

Mannerheimin koti Helsingin Kaivopuistossa on toiminut marsalkan kuolinvuodesta 1951 lähtien kotimuseona.

Museota ylläpitää Mannerheim-säätiö. Säätiön hallituksen puheenjohtajana toimii tri Antti Herlin – tunnettu yritysjohtaja ja Suomen rikkain mies.

Antti Herlin, Mannerheim-säätiön pj., Kone Oyj:n hallituksen pj.:
”Tämä säätiöhän perustuu Mannerheimin omaan jälkisäädökseen, jossa hän oli tarkkaan miettinyt, kuinka säätiötä hallinnoidaan ja siihen valitaan mm. työnantajien edustaja. Ja kun edellinen työnantajien edustaja jäi pois, niin minä olin juuri silloin sattumoisin EK:n puheenjohtajana ja niin minua tähän pyydettiin.”
”Tää on minusta kovin hieno ja arvokas tehtävä.”

Mannerheimia kohtaan tuntemastaan kunnioituksesta huolimatta Herlin ei kavahda kriittistäkään keskustelua marsalkasta:

Antti Herlin:
”Kaikki me ollaan tehty elämän aikana päätöksiä, joita voi kehua ja joita voi kritisoida. Ja ehkä nyt on hyvä aika tuoda esiin, että väliin myös ihan palvonnan kohteena olleessa marsalkka Mannerheimissä on inhimilliset piirteet ja heikkoudet – ja hänkin on varmaan joskus tehnyt myös vääriä päätöksiä.”

Molemmat sotatutkijat katsovat, ettei päämajalla ollut yhtenäistä johtoa sodan ratkaisevimpien taistelujen lähestyessä:

MOT:
”Oliko ylipäällikön johtamistapa yksinvaltainen?”

Heikki Koskelo:
”Kyllä oli. Hän ei kyennyt neuvottelemaan tasavertaisesti alaistensa kanssa. Hän itse ratkaisi nää asiat ja hän ei käyttänyt esikuntaa hyväkseen.”

Pekka Visuri:
”Ja siinä oli vielä se ongelma, että ei paljon tehty esittäviä muistioita, ei keskustelupöytäkirjoja. Meillähän ei ole jälkeenpäinkään oikeastaan paljon mitään tietoa, mitenkä ne päätökset syntyivät.”

Mannerheim oli vuosien saatossa luonut Päämajaan johtamisjärjestelmän, joka osoitti heikkoutensa neuvostojoukkojen suurhyökkäystä edeltävinä kuukausina. Ylipäällikkö itsekään ei kyennyt enää suuresta tietomäärästä löytämään niitä avainkohtia, jotka olisivat vielä voineet muuttaa hänen ennakkoasenteitaan. Päämajan korkeiden upseerien kesken syntyi eripuraa – jopa toisten syyttelyä.

Antti Herlin:
”Tää varmaan pitää paikkansa, tää kritiikki. Hänhän kuitenkin eli ihan erilaisessa ajassa kuin mitä me nyt elämme, jolloin johtaminenkin oli erilaista. Ja sitten pitää muistaa, että missä hän oli saanut johtajakoulutuksensa, niin se oli ehkä hieman erilaista kuin mihin me ollaan tänä päivänä täällä totuttu.”

Historioitsija Henrik Meinander on kartoittanut kokonaisuutta, jossa Suomi joutui jatkosodan päätösvaiheessa selviämään. Meinander on yksi alansa arvostetuimmista tutkijoista Pohjolassa. Hän on analysoinut Mannerheimin keskeistä roolia Suomen poliittisessa ja sotilaallisessa elämässä. Professori Meinander on aikoinaan toiminut myös Mannerheim-museon intendenttinä Helsingin Kaivopuistossa.

Meinanderin mukaan ylipäällikkö kantoi raskaan vastuun siitä, että Kannas romahti niin nopeasti. Kun helvetti kesäkuussa 1944 pääsi valloilleen, oli Suomen taisteluvalmius lievästi sanottuna matala, muotoilee professori. Hänellä ei ole ruusuista kuvaa jatkosodan aikaisen Päämajan johtamiskulttuurista.

Henrik Meinander, Helsingin yliopiston historian professori:
”Päätöksenteossa oli tämmöinen valuvika, joka johtui siitä, että Päämajassa kenraalikunta ja eri aselajien edustajat eivät esitelleet suunnitelmiaan ja raporttejaan kollegiaalisesti ryhmälleen – siis koko kenraalikunnalle – vaan aina henkilökohtaisesti Mannerheimille.”
”Sodankäynnissä on olennaista, että joku päättää ja se joku on ylipäällikkö. Mutta on myöskin olennaista, että ylipäällikkö – ennen kuin hän tekee nämä päätökset – saa niin paljon informaatiota kuin on mahdollista. Ja että hän myöskin pystyy sulattamaan ja ymmärtämään nämä kaikki tiedot – ja tässä oli ongelma.”
”… että kun asiat todella vaikeutuivat, niin siinä vaiheessa hän ei pystynyt päättämään tarpeeksi ajoissa. Siis nimenomaan siirtää asejoukkoja Itä-Karjalasta Kannakselle.”

Antti Herlin:
”Siis haluaisin tässä korostaa just sitä, että en minä ole historioitsija. Enkä pysty tähän sillä lailla suurta kritiikkiä suuntaan tai toiseen antamaan, mutta tuota eikö tätä samaa kritiikkiä saa lukea Tuntemattomasta sotilaasta…”

Itä-Karjalasta siirretyt täydennysjoukot saatiin kuljetettua kannakselle viime tingassa. Lisäjoukot sekä Hitlerin Saksalta saatu apu mahdollistivat sen, että NL:n suurhyökkäys onnistuttiin pysäyttämään heinäkuun puolivälin tietämissä. Alkoi asemasodan aika, joka kesti vajaat kaksi kuukautta syyskuun alkupuolella alkaneeseen aselepoon saakka.

Henrik Meinander:
”Mannerheimin auktoriteettihan oli horjumaton. Siinä mielessä oli ihan selvä johto, mutta hänen reaktiokykynsä, hänen siis ammattitaitonsa oli jo vanhentunut. Ja tämä testattiin sitten siinä, siinä suurhyökkäyksen aikana.”

MOT:
”Oliko Mannerheimilla suorastaan vanhentuneet tiedot sodankäynnistä ja sotilasteknologiasta?”

Pekka Visuri:
”Kyllä näin voidaan sanoa.”
”Itärintaman taistelut olivat muuttaneet luonnettaan täydellisesti siitä, mitä ne olivat talvisodan aikana ja vielä kesällä -41. Tätä muutosta hän ei ehkä riittävästi tajunnut eikä sitä tajunnut moni muukaan

MOT:
”Missä määrin tämä kaikki edellä puhuttu asettaa kyseenalaisiksi mannerheimin kyvyt sotatoimien johtajana?”

Henrik Meinander:
”Kyllähän se monella tavalla asettaa nämä kyvyt kyseenalaisiksi nimenomaan sotilaallisena johtajana, mutta tilannehan oli siinä mielessä monimutkainen, että monet näistä päätöksistä – siis sotilaallisista päätöksistä – oli myöskin samalla turvallisuuspoliittisia päätöksiä. Ja, ja siinä nimenomaan sitten taas Mannerheimin kyvyt ja perspektiivit oli suureksi avuksi.”

Antti Herlin:
”Minusta se on hyvä, että asioita kyseenalaistetaan. Sehän on kaiken kehityksen ja eteenpäin menemisen merkki. Ja ei minulla ole sen kanssa mitään ongelmaa. Kuten sanottu: en ole historioitsija niin en halua siihen sillä lailla ottaa kantaa.”

MOT:
”Miten tämmöset näinkin perustavaa laatua olevat virhearviot ylipäätään oli mahdollisia Mannerheimin kaltaiselle kokeneelle sotapäällikölle?”

Heikki Koskelo:
”Jaa-a… Siihen en pysty vastaamaan. Paitsi ehkä niin, että… hän oli ikääntynyt. Ja hän oli jo väsynyt. (”ikää oli 77v”, haastattelijan välihuomautus…) Ja 5 vuotta sotaa oli takana. Terveyskään ei ollut enää paras mahdollinen.”

Heikki Koskelo:
”Kukaan ei myöskään saisi sotaväessä saada tällaista yksinvaltaa asioiden ratkaisemiseksi, koska tässähän oli kansakunnan kohtalosta kysymys. Ja yhden miehen ratkaisusta, jota kukaan ei uskaltanut arvostella.”

Mannerheimin tekemisten ja päätösten arviointeja on tähän asti vältelty. Sotatoimien osalta on jätetty kertomatta asioita, jotka ovat olleet ylipäällikölle epäedullisia. Kunnioitus ja ihailu Mannerheimia kohtaan on vaikuttanut siihen, että noista asioista ei ole haluttu tai rohjettu kertoa.

Henrik Meinander:
”Jos liian avoimesti näistä asioista puhuttiin, niin samalla avattiin myöskin portit sellaiselle kansalliselle eripuralle, joka vielä kylmän sodan aikana koettiin sekä porvaris- että sosiaalidemokraattisissa piireissä ongelmallisena.”
”Ja sanotaan näin, että sotahistoriallisessa tutkimuksessa on, on perinteisesti ollut tämä, tämä haluttomuus nimenomaan kuvata tätä… näitä ongelmia päämajassa, koska sitä ei oo koettu ihan lojaaliksi.”

Pekka Visuri:
”Kukaan ei ole halunnut vuosikymmeniin lähteä taistelemaan tätä myyttiä vastaan. Se on ollut jotenkin semmonen kaikille tiedossa oleva ongelma, mutta että siitä ei hyvää seuraa, jos näitä asioita ruvetaan kovin paljon kriittisesti arvioimaan.”

Koskelon ja Visurin mielestä pitäisi pikaisesti käynnistää laaja-alainen tutkimus marsalkka Mannerheimista sotatoimien johtajana. Samalla pitäisi myös jatkosodan aikaisen päämajan toiminta saattaa puolueettoman ja perusteellisen tutkimuksen kohteeksi.

Pekka Visuri:
”Pitäisi ehdottomasti. Sehän on aivan selvä asia, että nyt on tilanne otollinen, kun ei ole sellaisia suuria henkilökohtaisia intohimoja enää. Että ei ole asianomistajia. Eikä mielestäni pidä enää käydä jatkuvaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, mikä myöskin on ollut tässä takana.”

Heikki Koskelo:
”Meille tulee kohta täyteen 100 vuotta itsenäistä Suomea, niin ehkä siihen mennessä. Kiirettä pitää, kun mennään kaivelemaan yksityiskohtia ja kun ei ole haastateltavia enää.”

Kenraaliluutnantti Erik Heinrichs toimi jatkosodan aikana Suomen armeijan yleisesikunnan päällikkönä. Hän oli marsalkan tärkein sotilaspoliittinen avustaja. Mannerheimia käsittelevän kirjansa loppupuolella hän jättää jälkipolville ylimmän sodanjohdon toimintaympäristöön liittyvän ohjeen.

Lukija:
”Liioiteltuna voitaneen pitää väitettä, että ylipäällikön lähinnä oleva käsi oli kokonaan eliminoitu. Niin ei ollut laita. Mutta kenties tuon käden ulottuvuus oli liian rajoitettu tai käsi itse oli liian heikko. Sen seikan arvioiminen ei kuitenkaan kuulu tämän kirjoittajalle. Paikallaan sen sijaan olisi, että siitä suoritettaisiin puolueeton, perusteellinen tutkimus.”

Tätä tutkimusta on nyt odotettu kohta 70 vuotta, muistuttaa Heikki Koskelo.

Heikki Koskelo:
”Ylipäällikölle oli annettu ylivertaiset valtuudet kontra poliittinen johto. Jos ajatellaan, että ylipäällikkö ja presidentti keskustelee ja ylipäällikkö ratkaisee tärkeyssuunnassa asian toisin kuin presidentti – ja presidentti oli oikeassa. Tämä olisi myöskin siis voi sanoa vallanjaon kannalta tärkeää tutkia.”

Antti Herlin:
”Tässä kaksi ammattimiestä puhuu, niin mitä minä amatööri rupeaisin sitä vastustamaan.”
”Kyllä mun mielestä historiallisten faktojen esiin saamisella on oma arvonsa. Ei sitä missään nimessä voi ajatella, että pitäis jättää tutkimatta. Hyvä se on edes yrittää ymmärtää niitä asioita. Oikeastaan sitä enempää me emme voikaan.”

MOT:
”Miksi tämäntyyppistä tutkimusta on pitänyt odotella 70 vuotta?”

Pekka Visuri:
”Siihen on hyvin tärkeenä syynä ollut juuri se myytti, että Mannerheim oli niin kuin arvostelun yläpuolella oleva ylipäällikkö. Se ei ollut sopivaa… Loppujen lopuksi ei ollut sitten enää oikein riittävästi halukkaitakaan, kun oli totuttu siihen, että Mannerheimin toimintaan ei mielellään puututa.”

MOT:
”Moni saattais tässä kiirehtiä sanomaan, että mannerheimiä on turha arvostella, koska nl:n suurhyökkäys joka tapauksessa saatiin pysäytettyä...”

Heikki Koskelo:
”No näin minullekin on sanottu. Jopa niin, että minkä takia sinä kaivelet näitä… vanha sanonta, että väärin sammutettu. Mutta minä näen tämän ensinnäkin tappiokysymyksenä: tappiot olivat erittäin suuret. Ja toiseksi se voisi olla opiksi jälkipolville, mikä on erittäin merkittävä asia – niin sotilaallisesti kuin yhteiskunnallisestikin. Ja sitten vielä se, että jos tämmöstä asiaa ryhtyy tutkimaan, niin sitä ei hellitä mielellään ennen kuin totuus tulee vastaan. Ja sitähän tässä etsitään.”

Teksti ruudussa:
”Pieni maa on liian pieni harjoittamaan muuta kuin hädän politiikkaa, kun suuret luudat lakaisevat.”
-Erno Paasilinna-