Hyppää pääsisältöön

Raamattukuriirit - salakuljetusseikkailu itään ja takaisin

Suomesta salakuljetettiin Raamattuja Neuvostoliittoon yli kaksikymmentä vuotta.  Kirjoja vietiin Itä-Euroopan maihin aina 1960-luvulta Neuvostoliiton romahtamiseen asti miljoonia kappaleita. Yksi piilotti muutaman kirjan auki raksittuihin lapikkaiden varsiin. Toinen lastasi tuhansia kirjoja rakennustarvikkeiden ja talopakettien sekaan. Mikä vimma sai lähtemään kuriirimatkalle itään? Mitä salakuljetusmatkoilla tapahtui? Tullimuodollisuudet Neuvostoliiton puolella tiedettiin perusteellisiksi ja hiki kihosi kokeneenkin kuriirin otsalle, kun tulliviranomaiset syynäsivät matkatavaroita ja koputtelivat autoa. Miten jännitys ja pelko pidettiin kurissa? Entä miten kohdattiin kirjalähetysten vastaanottajat - tai miliisi?

Tässä blogissa lähdetään raamattukuriirien mukaan ja seurataan heistä kertovan historiasarjan valmistumista.

 

Haastattelin raamattukuriireja kymmenen vuotta sitten tutkimustani varten. Salakuljettajat suostuivat historiantutkijan haastateltavaksi hyvin arasti. Moni tapaamistani kuriireista kertoi tuolloin ensimmäistä kertaa kokemuksistaan ulkopuoliselle. Kuriirit olivat vaienneet reissuistaan ja toimintatavoistaan kuka mistäkin syystä: Yksi oli varma, että salakuljetuskikkoja tarvitaan vielä jonakin päivänä, eikä niitä siksi kannattanut paljastaa. Toinen oli tarkka yksityisyydestään, eihän hän ollut kertonut toimistaan edes omalle perheelleen. Kolmas kävi pitkää pohdintaa siitä, miten kuriirien kesken pidettiin kunnia-asiana, ettei salaisesta, katsantokannasta riippuen laillisen ja laittoman rajamailla taiteilleesta työstä puhuta jälkikäteen. Ollaan lojaaleja ja luotettavia, ihan niin kuin silloin 70-luvulla. Joku kieltäytyi haastattelusta silkkaa vaatimattomuuttaan: "Enhän minä oikeastaan mitään ihmeellistä..." Useimmiten kuriirit miettivät, mitä siitä seuraa, jos kertoo seikkailuistaan Neuvostoliitossa.


Salakuljetukseen tarkoitetut venäjänkieliset Johanneksen evankeliumit kestivät kosteutta ja mahtuivat hillopurkkiin.

 

Tutkimus valmistui aikanaan. Salainen poliisi ei ilmaantunutkaan kenenkään ovelle kyselemään menneistä.

Nyt tapaan raamattukuriireja uudelleen. Neuvostoliiton romahtamisesta alkaa olla aikaa, eikä Raamattujen salakuljetukselle ole ollut tarvetta vuosikymmeniin. Kuriireissa on kuitenkin myös heitä, jotka suhtautuvat edelleen hyvin varovasti haastattelupyyntööni. Osa kieltäytyy heti. Nyt varovaisuudessa on uusi sävy. Kuulen, että vielä aivan viime aikoina kuriirien kertomuksiin on vastattu ivailemalla lapsellisesta seikkailumielestä ja herkkäuskoisuudesta. Sekä mediassa että yksityisesti heitä on epäilty muun muassa pornon, poliittisen materiaalin tai huumeiden salakuljettamisesta tai ainakin Raamattujen myynnistä hyvällä hinnalla leningradilaisella torilla. Raamattukuriirien kohtaama kritiikki ei ole muuttunut juurikaan neljässäkymmenessä vuodessa. Kärkäs vasemmistolehdistö metelöi samaan tapaan jo 1960- ja 1970-luvuilla.

Suomesta on salakuljetettu itärajan ja Suomenlahden yli milloin mitäkin. Myös raamattukuriirien joukossa saattoi olla niitä, joiden ensisijaisena pyrkimyksenä ei ollut auttaa vaan panna rahoiksi. Omalla tutkimusmatkallani kuulin, miten salakuljetusmatkoilla jännitettiin ja hermoiltiin. Tien päällä itkettiin ja naurettiin - ja ennen muuta uskottiin. Joskus kaikki meni sotkuun ja sekaisin. Parhaimmillaan rautaesiripun yli syntyi ystävyyssuhteita. Pahimmillaan työssä pelättiin ja uuvuttiin. Kuriirien seikkailut itään ja takaisin ovat olleet jännittäviä ja - kyllä - huimapäisiä. Epäilyttäviä niistä teki ajan henki.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua