Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Piilosilla

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Piilosilla. Kuva: ArminH, stock.xchng

Kun palaan harvoilta yöreissuiltani, leikimme piilosta. Lasten ehdotuksesta, tietysti. Itse mieluummin makaisin hetken sohvalla tai piiloutuisin pyykkejä pesemään. Mutta leikin merkitys on niin ilmeinen ja liikuttava, etten voi kieltäytyä. Äiti oli piilossa, nyt hän on esillä. Me lapset olimme piilossa äidiltä, nyt olemme esillä.

Myönnän olevani osasyyllinen leikin merkittävyyteen. Vanhemman läsnäolo on pienelle lapselle niin välttämätöntä, että erossaolon kokemusta täytyy saada pohtia. Ja lapsi pohtii leikkimällä.

Kun lapseni olivat vauvoja ja olin ollut jonkun tunnin pois heidän luotaan, leikimme huivin alla piilottelua. Vauva huivin alla ja hui, äiti löytää vauvan. Äiti huivin alla ja kikatuskikatus, vauva löytää äidin. Onnesta hehkuva vauva jaksoi vetää kymmeniä kertoja huivin pois kasvojen päältä. Hän kyllä tajusi idean.

Välillä leikki tuntui minusta aika pitkältä, mutta niin oli varmaan tuntunut lapsesta minun poissaoloni
Vähän isompana leikimme esineiden piilotusta. Lapsi sai viedä hänelle tärkeän esineen piiloon ja minä löysin sen aina yhtä iloisesti hämmästyneenä. Mitä siitä, että piilo oli aina sama. Välillä leikki tuntui minusta aika pitkältä, mutta niin oli varmaan tuntunut lapsesta minun poissaoloni.

Lopulta etenimme ihmisten piilotukseen. Mutta siinäkin oli vaiheensa. Kaksivuotiaan piilot olivat kolmen metrin säteellä minusta ja täysin näkyvillä. Ehdin laskea kolmeen, kun lapsi ryntäsi innoissaan esiin: ”Täällä!” Koska piilonen on erojen ja jälleennäkemisten leikkimistä, en koskaan piinaa lasta oikeaoppisilla säännöillä. Se olisi ilkeää. Tärkeän lelun täytyy aina löytyä nopeasti, lapsesta tai äidistä puhumattakaan.

Sisaruksen kanssa yhteisessä piilossa lapset uskalsivat olla pidempään. Samoin silloin, kun höpötin kaiken aikaa etsiessäni:  ”Missä ihmeessä se Onni nyt on… ei ole sohvan alla...”  Puheeni kannatteli lapsen toivoa tulla löydetyksi.

Lapsen suurin pelko on vanhemmista eroon joutuminen, katoaminen. Pienet lapset mieltävät kuolemankin erokokemuksena vanhemmasta, eivät niinkään elämän loppumisena. Ymmärrän sen. Lapsen mieli ei kykene ylläpitämään ”elävää muistoa” vanhemmasta kovinkaan pitkään. Ja kun muistikuva katoaa, katoaa myös lapsen kokemus omasta olemassaolostaan. Piilo jää pysyväksi.

Erossaoloon liittyy ikävä, jota me aikuiset usein piilottelemme kuulumisten kyselyyn
Erossaoloon liittyy ikävä, jota me aikuiset usein piilottelemme kuulumisten kyselyyn. Lapseni eivät koskaan ole halunneet kertoa oliko heillä kivaa tai mitä he puuhailivat poissaoloni aikana. Sen sijaan he haluavat roikkua, halata, kiehnätä, silittää: löytää uuden yhteyden välillemme. Minäkin joudun kestämään heidän piilossa oloaan vielä hetken.

Nyt kuusivuotiaani on jo oikeaoppinen piilosleikkijä. Valitsee hyvän paikan, pysyy hiljaa, ei vaivu hetkessä kosmisen yksinäisyyden epätoivoon. Kolmevuotiaani valitsevat vieläkin vain piilon, jota on jo käytetty. Silloin voi olla varma, että äiti todella löytää heidät.

Kommentit
  • Tyhmä jo pienenä

    Toistuvan yksinkertaisuutensa lamentaatioasialla on Kajo.

    "Jos ei lasketa sitä, että aikuisessa ihmisessä on lihaa ja luuta enemmän kuin lapsessa, ja laajempi nahka-osa hänellä kuin silkohapsena oli, niin melko vähän muuttuu ihminen elämänsä aikana..."

  • Vaatimaton kertomus ulkoa sisälle tulosta

    Muudan nostalgis-tyypillinen talvi-iltahetki kouluikäisenä.

    "Minulla ei ole sanoja, kypsyyttä vielä valmiiksi ajatella, mitä vuosia myöhemmin, valoja ja maisemaa muistellessani mietin: hämärä, pimenevä maalaismaisema, ja yksinäinen pihavalo - surullisin maisema mitä voi olla, ja samalla se valo niin lohdullinen, yksinäiselle leikkijälle. Kaikki toivo siinä yhdessä valopisteessä..."

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat