Hyppää pääsisältöön

Hieno tarina huonosta näyttelijästä

Jos joskus voi käyttää sellaista ilmaisua kuin sydämeenkäypä, niin tästä esityksestä voi. Teatterimuseon näyttämölle astui eilen näyttelijä Eero Kilpi (1882-1954), josta suurin osa suomalaisista ei ole kuullutkaan. Hyvästä syystä. Kilpi ei ollut tähtinäyttelijä. Hän oli sivuroolien mies, taka-alalla kompuroivien hassahtaneiden ukkeleiden spesialisti. Hän oli jäykkä kuin tikku. Hän kärsi kiusallisista maneereista: puhe karkasi aina liian korkealle, liian nopeaksi. Siksipä hän ei juuri repliikkejä saanut.

Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama pienoisnäytelmä nimeltä Fosforinhohtoinen lurjus antaa vihdoin Eero Kilven puhua. Näyttelijä Juha-Pekka Mikkola esittää tätä vähemmillä lahjoilla siunattua kollegaansa, ja tekee sen suurella rakkaudella, viisaasti, hauskasti ja herkästi.

Juha-Pekka Mikkola on Eero Kilpi. Kuva Perttu Suominen.Esitys sai ensi-iltansa vuonna 2009 Kustavin Volter Kilpi –viikoilla. Eero Kilven kohtalona oli kaiken muun lisäksi olla suuren kirjailijan ei niin suuri pikkuveli. 

Näytelmä käy läpi Kilven elämää nuoresta miehestä kuolemaan saakka. Eero Kilpi opiskeli monia eri aloja, kunnes lopulta uskaltautui tunnustamaan, että teatteri oli hänen unelmansa. Ja ihme tapahtui - Kansallisteatterin johtaja Kaarlo Bergbom otti hänet teatteriinsa. Siellä Kilpi teki 45-vuotisen uransa. 130 roolia, joista enin osa ilman sanoja. Vain kaksi kertaa Kilpi sai pääroolin: kerran Daniel Hjortina, kerran Hamletina. Kumpikaan ei, tietenkään, mennyt hyvin.

Fosforinhohtoista lurjusta kuljettaa kaksi voimaa. Toinen on Eero Kilven pakahduttava, uskollinen kiintymys teatteriin. Ja toinen hänen kyvyttömyytensä ilmaista sisäistä paloaan. Mutta miksi huono näyttelijä ei luovuta? Teatterilla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa!, huudahtaa Kilpi. Hänelle teatterin suhde järkeen on kuin talven suhde kesään, elämän suhde kuolemaan. Ei ole toista ilman toista. Ja hän haluaa olla siellä, teatterissa, varjojen maailmassa, jossa kukkaset ja tulenlieskat on silkkipaperista tehty.

Juha-Pekka Mikkola on opiskellut Kilven kankeaa gestiikkaa valokuvista ja säilyneistä filmipätkistä. Kilpi pääsi filmillekin, vaikkei ihan filmitähdeksi. Hän vilahtaa sivuroolissa noin 30 elokuvassa. Esitystä katsoessa pystyy hyvin eläytymään Kilven ristiriitaan: kun tietää, mitä pitäisi tehdä. Mutta ei vaan pysty, ei, vaikka antaa aina kaikkensa.

Yleisö höröttää naurusta Kilven vääntäytyessä pikkuroolista toiseen, valvoessa jännittyneenä toukokuisia öitä. Uusitaanko välikirja, jatkuuko ura? Mutta nauru ei ole pilkallista, se on pikemminkin liikuttunutta. Tekijät ovat Kansallisteatterin tontuksi kutsutun, kömpelön sankarinsa puolella. Ja niin käy, että alan katsomossa istuessani kaivata lisää tarinoita epäonnistujista. Heistä, jotka eivät saavuta haaveitaan, jotka silti jaksavat tehdä työtä, ilman kiitosta, ilman palkintoja.

Tietäisipä Eero Kilpi itse, että 59 vuotta hänen kuolemansa jälkeen hänen taidettaan muistetaan. Että hän saa vielä kerran astua rakastamalleen näyttämölle.

Fosforinhohtoinen lurjus kiertää syksyn ja ensi kevään aikana Suomen teattereita juhlistamassa Näyttelijäliiton satavuotista taivalta. Menkää katsomaan, te keillä siihen tulee tilaisuus


Nälkäteatteri: Fosforinhohtoinen lurjus. Ohjaus ja dramatisointi Hannes Kilven kirjasta Juha Hurme. Rooleissa Juha-Pekka Mikkola, Heikki Herva/ Juha Hurme/ Mika Piispa ja Sidi Lahdenperä.  

Kiertueen esityspäivät ja -paikat löytyvät Näyttelijäliiton sivuilta: http://www.nayttelijaliitto.fi/juhlavuosi/fosforinhohtoinen-lurjus-kiertue/ 

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri