Hyppää pääsisältöön

Inhimillinen tekijä: Ei ainakaan meidän lapsi

Vuonna 2001 Helena Itkosen vieraina olivat kolme äitiä, heillä jokaisella oli omakohtaisia kokemuksia siitä kuinka huumeiden käyttö vaikuttaa koko perheeseen. Leena Tolosen poika kuoli huumeisiin, Marjukka Viljalan poika yrittää vapautua huumeista omin avuin ja Sanna Niukkanen on itse entinen käyttäjä ja kolmen lapsen äiti.

Leena Tolosen poika Samu ehti käyttää huumeita kaksi vuotta ennen kuin äidille selvisi syy pojan levottomaan ja laihtuneeseen olemukseen. Meni vielä kuusi vuotta kunnes Samu todella aloitti vieroitushoidon. Näitä kuutta vuotta Tolonen kuvailee toiveiden ja pettymysten vuoristoradaksi. Lopulta Samu pääsi sairaalaan hoitojaksolle ja oli äitinsä mukaan motivoitunut. Kaksi viikkoa hoidosta pääsyn jälkeen nuori mies kuitenkin menehtyi.

Marjukka Viljalan poika Jari pyristelee huumeista eroon omin avuin. Huumeiden käytön selvitessä vanhemmille he yrittivät turhaan saada apua poliisilta. Siispä Marjukka Viljala alkoi itse etsiä tietoa ja ottaa asioista selvää. Vaikka Jari on ollut kuivilla jo puolen vuoden ajan, Viljalaa piinaa jatkuvasti pelko siitä, että huumevelkojat tulevat perheen ovelle. Hän on jo maksanut poikansa huumevelkoja useita tuhansia markkoja. Huumevelkojen maksua hän pitää älyttömänä, mutta poliisikin neuvoi siten pääsevän helpoimmalla.

Sanna Niukkanen käytti huumeita kahdeksan vuoden ajan. Huumeisiin koukkuun hän jäi siirtymällä kannabiksen käytöstä amfetamiiniin. Tuohon aikaan Niukkasella oli kaksi pientä lasta ja hän kävi samalla töissä. Hän pystyi hoitamaan lapsensa, työnsä ja kotinsa amfetamiinista saadulla energisyydellä. Epätoivo iski kun päihteen vaikutus laski, ja näin huumekierre oli valmis. Kolmannen lapsen synnyttyä Niukkanen koki, ettei jaksa enää elää. Hän halusi kuolla ja viedä lapset mukanaan. Lopulta taisteltuaan oikeudestaan saada apua, hän pääsi viiden kuukauden hoitojaksolle sairaalan mielenterveysosastolle. Saavuttaaksen päihteettömän elämän Niukkasen tuli irroitautua entisestä elämästään täysin ja hylätä ystävistä ne jotka aineita käyttivät.

Suurena ongelmana kaikki kolme naista pitävät yhteiskunnan asenteita huumeiden käyttäjiä kohtaan. Marjukka Viljala kertoo usein kuulleen kuinka "narkkarit" eivät tarvitse hoitoa, ja että huumeriippuvuus on epäonnistuneiden vanhempien syytä. Naiset toivovat avoimuutta huumekeskusteluun. Leena Tolonen muistuttaakin, etteivät huumeet ole vain marginaaliryhmän ongelma, vaan se on kaikkien yhteinen ongelma. Sanna Niukkasen viesti narkomaanien läheisille on selkeä: Jaksakaa uskoa, toivotonta tapausta ei ole.

Teksti: Mira Sharma

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto