Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Vartti lapsiperheessä

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Vartti lapsiperheessä. Kuva: Andrzej Jakubczyk, stock.xchng

Juuri kun vesi kiehuu tosissaan – nyt ne pastat tänne – huutaa Onni: "Multa on tullut kakka!" Onnilla ei ole vaippaa. Voin vain toivoa, että huuto kuuluu potalta. Auvollakaan ei ole vaippaa, mutta hänellä on nälkä, jota hän itkee toista varttia. Ilona on laittanut peukalon suuhunsa ja tuijottaa pysähtyneesti kattoon; hänen pieni mielensä on luovuttanut äidin suhteen ja etsii lohtua itsestään. Mieheni ei tietenkään ole tullut vielä töistä.

Kello on 17:45. Tässä perheessä syödään kello kuusi.

Ja perhe me olemme. Kaksi aikuista ja ihanat, kaikki haaveemme täyttäneet lapset. Suloisissa lapsensaantihaaveissani en vain tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että jokainen kolmesta lapsestamme on olemassa yhtä aikaa. Yhtä tarvitsevina.

Arvelin hoitavani lapsia jollain tapaa peräkkäin: Leikkikääpä pojat siinä yhdessä nätisti, kun äiti vaihtaa Ilonan vaipan. Tai vuorotellen: Nyt sinun täytyy Ilona odottaa vuoroasi, kun äiti auttaa ensin Onnia pukemaan. Ja tietysti tärkeysjärjestyksessä. Mutta mikä on tärkeintä: kakkahätä, nälkä vai liian yksin jääminen?

Luulin voivani kontrolloida maailmaa tekemällä asiat tavalla, joka johtaisi tiettyyn lopputulokseen
Samaan tapaan arvelin pääpainon lapsen kanssa elämisessä olevan kasvatuksessa. Luulin voivani kontrolloida maailmaa tekemällä asiat tavalla, joka johtaisi tiettyyn lopputulokseen. Se on ihana olotila: arvella selviävänsä kaikesta etukäteen suunnittelulla tai tilanteen mukaan reagoimalla, johdonmukaisuudella tai joustavuudella, aikuisjohtoisuudella tai lapsen tarpeisuudella.

Kunnes tulevat nämä hetket, kello 17:47. Fysiikan lait eivät anna periksi: äiti ei pysty jakautumaan kolmeksi. Liiketalouden lait eivät anna periksi: mies on vasta kotimatkalla. Fysiologian lait eivät anna periksi; kakka tulee ja nälkä itkettää. Mielen lait eivät anna periksi; kun vauva ei toistuvilla pyynnöillään saa hakemaansa turvaa toiselta, kääntyy hän hakemaan turvaa itsestään.

Syntynyt kaaos on juuri se perhe, joka me olemme. Se inhimillisten tarpeiden ja riittämättömyyden meri, jossa vellomme mikrokriisistä toiseen. Laskuvesi paljastaa periaatteiden sortuneet hiekkalinnat.

Inhimillistä on kieltäytyä uskomasta, ettei hallitse tilannetta, lastensa mieltä tai ruumiintoimintoja, puolisonsa aikatauluja tai omia reaktioitaan. Inhimillistä on yrittää mahdotonta, koska se tuntuu niin kovin tärkeältä. Inhimillistä on luovuttaa ja antaa hitto soikoon vain mennä.

Tätä on elää perheessä sillä tavoin, kuin minä koen sen mielekkääksi. Joskus saa tyynnytettyä nälkäitkun kylmällä nakilla, kaapattua itseensä käpertyneen vauvan kontaktiin samalla, kun vihdoin kotiin tullut mies pesee esikoisen ja tahriintuneen sohvan - ja silti paiskaamaan päivällisen pöytään vartissa. Joskus saa raivarin tai itkukohtaukseen. Niitäkin mahtuu inhimilliseen perheeseen.

 

  • Käynti pienenä

    Soittoa ja tapahtumia mielen sisällä, pääasiassa.

    Olo on kuin koira murisisi jossain. Tai murisisi jokin paljon pahemepi. Paholainen, seitinohuen ulottuvuuksienvälisen suihkuverhon takana murisisi vaikka.

  • Kelluessaan

    Mielihavaintoja veden piirissä ollessa

    Vesi oli suolatonta, ja siksi välillä kirveli nenässä. Paradoksaalista oli se, että kirveli juuri suolattomuus, eikä -lallisuus, kuten maallikko helposti luulisi.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat