Hyppää pääsisältöön

Kuriiri ei kuvannut

Leningradilaisen hotellin illallispöytään kokoontuneen suomalaisseurueen keskuudessa käy kuiske. Aida on vangittu! Suomalaisia oli lähtenyt viettämään pääsiäistä Leningradiin keväällä 1968. Takkien huppuihin ja matkalaukkuihin oli piilotettu Raamattuja ja perillä oli tarkoitus tavata tuo nuori venäläiskristitty.

vankijuttuja

Valoa idässä -lehti kertoi vangituista

Neuvostoliitossa seurakuntien toimintaa valvottiin. Pientenkin ryhmien piti rekisteröityä uskonnollisiksi yhteisöiksi. Monet evankeliset seurakunnat ja baptistiryhmät kieltäytyivät rekisteröitymästä, koska epäilivät toimintavapautensa päättyvän siihen. Kieltäytymisen seurauksena seurakunnat kävivät jatkuvaa kissa-hiiri-leikkiä viranomaisten kanssa. Kristityt jatkoivat toimintaansa ja pitivät kokouksiaan mutta tiesivät, että viranoamiset saattoivat tulla hajottamaan kokouksen tai paikalla saattaa olla tarkkailija. Viranomaisten näkökulmasta ryhmät kokoontuivat laittomasti, vaikka kokoontumisissa ei virsien veisaamista epäilyttävämpää tapahtunutkaan.

Moni näiden maanalaisten seurakuntien johtohenkilöistä istui pitkiä vankeustuomioita eri puolilla maata Neuvostoliittoa. Suomalaisten näkökulmasta yksi tapauksista oli nuoren Aidan vangitseminen juuri silloin, kun suomalaisten raamattukuriirien piti tavata hänet pääsiäisenä 1968. Syitä seurakuntien johtajien vangitsemisille oli yhtä monta kuin oli vangittua ja asioita käsitellyttä viranomaista. Aida oli jakanut Leningradin kaduilla kristillisiä pääsiäiskortteja. Suomalaiskuriirit uskoivat, että kristittyjä vangittiin siksi, että he toimivat vakaumuksensa mukaan ja levittivät kristillistä sanomaa julkisesti. Osa uskoi, että myös suomalaisten vierailu saattoi liittyä Aidan vangitsemiseen. Raamattukuriirit olivat epäilyttäviä länsikontakteja.

 

Seija ja Eva

Seija ja Eva

Kuriireina toimineet Seija ja Eva kertovat, miten heidät erään kerran ohjattiin maalaiskodissa kokoontuneen seurakunnan keskeltä pois kellarin kautta, kun pihapiirissa liikkui miliisejä tarkkailemassa, keitä kokouksessa on paikalla. Turistialueiden ulkopuolella seikkailevat suomalaiset olisi pantu merkille. Jos miliisin ehtikin väistää, hotelliviranomaiset toruivat liian pitkään omilla teillään olleita suomalaisturisteja, naiset muistelevat.

Olen kysellyt kuriireilta kuvia heidän matkoiltaan. Olisi hauska nähdä, millaisia asioita kuriirimatkoilla ikuistettiin ja miltä kuvissa avautuva maailma näyttää. Kuvia ei juurikaan löydy - syykin on selvä. Seija ja Eva myöntävät, että kuvia olisi joskus haluttukin ottaa, mutta harvoin uskallettiin: itseä, toisia kuriireja ja ennen muuta paikallisia tuttuja haluttiin suojella. Toisaalta paikalliset kontaktit saattoivat ravintolassa lukea ruokarukouksen seisaallaan ääneen. Vieressä suomalaiset miettivät hädissään pakosuunitelmaa hikinorojen valuessa pitkin selkää.

Muutamia kuvia Seijan ja Evan kätköistä sentään löytyy. Eräässä väreiltään jo haalistuneessa kuvassa nurmikolla hautausmaan kiviaidan vieressä suomalaisnaisten seurassa istuu kaksi nuorta miestä. Mikko ja Jussi olivat kuriiritoiminnan alkuvaiheessa tärkeimpiä kontakteja Leningradin seudulla. Toisessa kuvassa esiintyy hymyileviä, monta kokoa liian isoihin, pitkiin takkeihin pukeutuneita nuoria naisia ja miehiä. Kenties tallinnalaisen puiston penkillä istutaan jäykän näköisesti, kylkiluiden kohdalla törröttää hassusti, kun takin alle taskuihin, liiveihin ja mekkojen sisälle piilotettujen kirjojen kulmat pyrkivät löytämään mieleisensä asennon. Parissa käpristyneessä kuvassa seikkaillaan pikkuisen Fiatin kanssa jossakin päin Jugoslaviaa.

Moni kuriiri jäi kiinni raamattulastin kanssa. Kotimatkallakin saattoi rajalla käydä käry: mukana olevat kirjeet, filmit ja kuvat olisivat jääneet tulliviranomaisten haaviin. Kuriirit pelkäsivät seurauksia. Muistoiksi tarkoitetut kuvat olisi tietysti menetetty, mutta olisiko seuraavalla matkalla hautausmaan kiviaidan vieressä kuultu jälleen yhdestä vangitsemisesta?

valokuvia

Lue myös - yle.fi:stä poimittua