Hyppää pääsisältöön

Citykanin vuosi

Olipa ristiriitainen kokemus, Ryhmäteatterin Jäniksen vuosi nimittäin. Toisaalta pidin. Toisaalta en. Sain nauraa vähän. Sain ajatella. Hetkittäin pitkästyin, usein tunsin itseni ulkopuoliseksi. Mutta sitten taas: väliajalla ja esityksen jälkeen keskustelimme ystäväni kanssa kiivaasti, jopa äkäisesti. Se on aina hienoa.

Näytelmän ohjaaja Esa Leskinen on käsikirjoittanut Jäniksen vuoden yhdessä Sami Keski-Vähälän ja Kristian Smedsin kanssa. Arto Paasilinnan romaani on siirretty 1970-luvulta nykypäivään, mutta alkuasetelma on pysynyt samana. On mies, joka jättää merkityksen kadottaneen työnsä ja kuivahtaneen avioliittonsa ja lähtee jäniksen kanssa matkalle halki Suomen. Vatanen (Robin Svartström) on muuttunut toimittajasta datanomiksi. Jäniksestä (Anna-Riikka Rajanen) on tullut bilettävä citykani, jolle Vatanen joutuu opettamaan luonnossa olemista.

 Robin Svartström ja Anna-Riikka Rajanen. Kuva Johannes Wilenius.

Jäniksen vuoden käsiohjelma säätää katsojan odotuksia kahteen suuntaan. Siinä lainataan Danten Jumalaisen näytelmän alkusanoja. Syvä uni on näyttänyt maailmasta jotain karmeaa ja jotain kaunista, ja unen tarina on kerrottava muille. Heti perään käsiohjelma lataa mielen täyteen ilmastonmuutosahdistusta. On lämpöasteita ja päästötavoitteita. On myös itselleni uutta ja musertavaa tietoa. Erään arvovaltaisen tutkimuslaitoksen johtajan mukaan olemme, jos oikein huonosti käy, menossa kohti tilannetta, jossa ihmiskunta sellaisena kuin se nyt on, häviää olemasta. Neljä astetta lämpimämpi maapallo ei kykenisi elättämään kuin noin puoli miljardia ihmistä. Että repikää siitä. 

Tämä on se kehys jossa Vatanen ja jänis seikkailevat ja sekoilevat. Maailma on hajoamassa, arki on muuttunut absurdiksi ja tarkoituksettomaksi paahtamiseksi. Unelmat ja ilo ovat unohtuneet. Kaiken keskellä Vatanen nukkuu, uupuneena läppäri sylissään. Ja puput alkavat kertoa hänen tarinaansa. 

Ohjaaja Leskinen käyttää muutamista aiemmista ohjauksistaan tuttuja keinoja. Kertojat puhuvat suoraan yleisölle. Päähenkilön elämää harpotaan eteenpäin lyhyissä kohtauksissa. Valkokankaalle kuvattujen takahuonekohtausten avulla tuodaan tarinaan simultaanisuutta ja kerroksellisuutta. Näyttelijät (Taisto Oksanen, Minna Suuronen ja Juha Pulli) nykäisevät näyttämölle liudan kaistapäisiä sivuhenkilöitä. Lavastus ja puvustus ovat niukkoja. Esitys ruksuttaa eteenpäin rouheasti, mutta itse jäin kaipaamaan enemmän yllätyksiä kerrontaan.  

Vaikein pala itselleni oli Jäniksen vuoden huumori. Kun katsoo komediaksi nimettyä esitystä, eikä naurata juuri yhtään, tuntee olonsa kovin yksinäiseksi. Jotkut kohtaukset toki huvittivat, kuten Taisto Oksasen hörhöily takamaiden hippieläinlääkärinä. Mutta useimmat sketsihahmoiksi viritetyt tyypit olivat minusta vain hämmentäviä. Silmät pyöreinä tuijotin kavalkadia murretta viäntäviä polliiseja ja kirkuvia hevareita ja lapinäijiä ja öljypamppuja. Mitä ihmettä, miksi näin? Teatteriseuralaiseni oli samaa nuivaa mieltä: hän jopa alkoi miettiä, oliko kaikkea hassuttelua ja koohotusta edes tarkoitettu huvittamaan, oliko huumorissa jokin metataso, jota emme vain tajunneet. Toisaalta, moni yleisössä hekotteli alvariinsa. 

Juha Pulli, Robin Svartström ja Taisto Oksanen. Kuva Johannes Wilenius.

Mutta tärkeintä on tämä. Jäniksen vuosi herätti minussa ajatuksen, joka nauliutui heti maailmankuvani osaksi. Jänis ja Vatanen istuivat lumien keskellä Lapin-mökissään, suojassa myrskyltä ja maailmalta, ja jänis kyseli Vataselta rakkaudesta. Jänis oivalsi, että rakastaa voi vain sellaista, jonka tietää katoavaksi. Sillä hetkellä tajusin, että niin se on: ihmiskunta ei rakasta tätä pientä palloa tarpeeksi. Emme syvällä sisimmässämme usko, että elinympäristömme voi oikeasti tuhoutua. Siksi luontoa voi hävittää siekailematta. Tai kääntäen - jos ymmärtäisimme kotiplaneettamme herkkyyden ja haurauden, rakastaisimme sitä enemmän. Kohtelisimme sitä hellemmin, pitäisimme ainokaisestamme parempaa huolta.

Esityksen lopussa Vatanen laittaa pupunkorvat päähänsä ja lähtee etsimään omaa tietään, ihan itse. Ei saa olla orja. On oltava rohkeasti sellainen kuin on, kohdattava maailma avoimin mielin, jotta sen kauneus ja maagisuus voivat paljastua. Sopivasti juuri ennen loppua tulee esityksen taianomaisin kohta, kuin ihana pieni lahja. Kiitos siitä!

 

Ryhmäteatteri: Jäniksen vuosi. Arto Paasilinnan alkuperäisteoksen pohjalta käsikirjoittaneet Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä ja Kristian Smeds. Ohjaus Esa Leskinen. Rooleissa Robin Svartström, Minna Suuronen, Taisto Oksanen, Anna-Riikka Rajanen ja Juha Pulli.

 

Penkkitaiteilija

  • Avaruusromua: Mitä on pluviofilia?

    Tiedätkö millainen ihminen on pluviofiili?

    Tiedätkö millainen ihminen on pluviofiili? Minä en tiennyt. En, ennen kuin katsoin netistä. Pluviofiili on ihminen, joka rakastaa sadetta. Ihminen, johon sade vaikuttaa rauhoittavasti ja inspiroivasti. Latinan kielen sana "pluvia" tarkoittaa sadetta. Mitä on sade? Se on pilvistä putoavaa vettä eri olomuodoissaan. Se on kaikkea vedestä rakeisiin. Mitä muuta? Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri