Hyppää pääsisältöön

Citykanin vuosi

Olipa ristiriitainen kokemus, Ryhmäteatterin Jäniksen vuosi nimittäin. Toisaalta pidin. Toisaalta en. Sain nauraa vähän. Sain ajatella. Hetkittäin pitkästyin, usein tunsin itseni ulkopuoliseksi. Mutta sitten taas: väliajalla ja esityksen jälkeen keskustelimme ystäväni kanssa kiivaasti, jopa äkäisesti. Se on aina hienoa.

Näytelmän ohjaaja Esa Leskinen on käsikirjoittanut Jäniksen vuoden yhdessä Sami Keski-Vähälän ja Kristian Smedsin kanssa. Arto Paasilinnan romaani on siirretty 1970-luvulta nykypäivään, mutta alkuasetelma on pysynyt samana. On mies, joka jättää merkityksen kadottaneen työnsä ja kuivahtaneen avioliittonsa ja lähtee jäniksen kanssa matkalle halki Suomen. Vatanen (Robin Svartström) on muuttunut toimittajasta datanomiksi. Jäniksestä (Anna-Riikka Rajanen) on tullut bilettävä citykani, jolle Vatanen joutuu opettamaan luonnossa olemista.

 Robin Svartström ja Anna-Riikka Rajanen. Kuva Johannes Wilenius.

Jäniksen vuoden käsiohjelma säätää katsojan odotuksia kahteen suuntaan. Siinä lainataan Danten Jumalaisen näytelmän alkusanoja. Syvä uni on näyttänyt maailmasta jotain karmeaa ja jotain kaunista, ja unen tarina on kerrottava muille. Heti perään käsiohjelma lataa mielen täyteen ilmastonmuutosahdistusta. On lämpöasteita ja päästötavoitteita. On myös itselleni uutta ja musertavaa tietoa. Erään arvovaltaisen tutkimuslaitoksen johtajan mukaan olemme, jos oikein huonosti käy, menossa kohti tilannetta, jossa ihmiskunta sellaisena kuin se nyt on, häviää olemasta. Neljä astetta lämpimämpi maapallo ei kykenisi elättämään kuin noin puoli miljardia ihmistä. Että repikää siitä. 

Tämä on se kehys jossa Vatanen ja jänis seikkailevat ja sekoilevat. Maailma on hajoamassa, arki on muuttunut absurdiksi ja tarkoituksettomaksi paahtamiseksi. Unelmat ja ilo ovat unohtuneet. Kaiken keskellä Vatanen nukkuu, uupuneena läppäri sylissään. Ja puput alkavat kertoa hänen tarinaansa. 

Ohjaaja Leskinen käyttää muutamista aiemmista ohjauksistaan tuttuja keinoja. Kertojat puhuvat suoraan yleisölle. Päähenkilön elämää harpotaan eteenpäin lyhyissä kohtauksissa. Valkokankaalle kuvattujen takahuonekohtausten avulla tuodaan tarinaan simultaanisuutta ja kerroksellisuutta. Näyttelijät (Taisto Oksanen, Minna Suuronen ja Juha Pulli) nykäisevät näyttämölle liudan kaistapäisiä sivuhenkilöitä. Lavastus ja puvustus ovat niukkoja. Esitys ruksuttaa eteenpäin rouheasti, mutta itse jäin kaipaamaan enemmän yllätyksiä kerrontaan.  

Vaikein pala itselleni oli Jäniksen vuoden huumori. Kun katsoo komediaksi nimettyä esitystä, eikä naurata juuri yhtään, tuntee olonsa kovin yksinäiseksi. Jotkut kohtaukset toki huvittivat, kuten Taisto Oksasen hörhöily takamaiden hippieläinlääkärinä. Mutta useimmat sketsihahmoiksi viritetyt tyypit olivat minusta vain hämmentäviä. Silmät pyöreinä tuijotin kavalkadia murretta viäntäviä polliiseja ja kirkuvia hevareita ja lapinäijiä ja öljypamppuja. Mitä ihmettä, miksi näin? Teatteriseuralaiseni oli samaa nuivaa mieltä: hän jopa alkoi miettiä, oliko kaikkea hassuttelua ja koohotusta edes tarkoitettu huvittamaan, oliko huumorissa jokin metataso, jota emme vain tajunneet. Toisaalta, moni yleisössä hekotteli alvariinsa. 

Juha Pulli, Robin Svartström ja Taisto Oksanen. Kuva Johannes Wilenius.

Mutta tärkeintä on tämä. Jäniksen vuosi herätti minussa ajatuksen, joka nauliutui heti maailmankuvani osaksi. Jänis ja Vatanen istuivat lumien keskellä Lapin-mökissään, suojassa myrskyltä ja maailmalta, ja jänis kyseli Vataselta rakkaudesta. Jänis oivalsi, että rakastaa voi vain sellaista, jonka tietää katoavaksi. Sillä hetkellä tajusin, että niin se on: ihmiskunta ei rakasta tätä pientä palloa tarpeeksi. Emme syvällä sisimmässämme usko, että elinympäristömme voi oikeasti tuhoutua. Siksi luontoa voi hävittää siekailematta. Tai kääntäen - jos ymmärtäisimme kotiplaneettamme herkkyyden ja haurauden, rakastaisimme sitä enemmän. Kohtelisimme sitä hellemmin, pitäisimme ainokaisestamme parempaa huolta.

Esityksen lopussa Vatanen laittaa pupunkorvat päähänsä ja lähtee etsimään omaa tietään, ihan itse. Ei saa olla orja. On oltava rohkeasti sellainen kuin on, kohdattava maailma avoimin mielin, jotta sen kauneus ja maagisuus voivat paljastua. Sopivasti juuri ennen loppua tulee esityksen taianomaisin kohta, kuin ihana pieni lahja. Kiitos siitä!

 

Ryhmäteatteri: Jäniksen vuosi. Arto Paasilinnan alkuperäisteoksen pohjalta käsikirjoittaneet Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä ja Kristian Smeds. Ohjaus Esa Leskinen. Rooleissa Robin Svartström, Minna Suuronen, Taisto Oksanen, Anna-Riikka Rajanen ja Juha Pulli.

 

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri