Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Ihmisenpoika sairastaa

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Ihmisenpoika sairastaa. Kuvan oikeudet: patry, stock.xchng

Ei ehdi päiväkotia sanoa kun nuha jo alkaa. Koko kesä mennyt terveenä, mitä nyt hyttysenpistoja voideltu ja polvia laastaroitu. Joku kuumepäivä kai keskimmäisellä oli, en nyt niin tarkkaan muista, kun oli sitä metsämansikanpoimintaa ja hiekkarannalla möyrimistä.

Heti kun arkeen palataan, alkaa flunssailu. Kolmen lapsen pikkuflunssa vie helposti viikon. Töistä se on pitkä siivu. Isovanhemmat eivät aina pääse auttamaan. Kunnolla kipeää lasta ei raaski vieraammalle hoitajalle jättääkään.

Arkiaamut ovat terveelläkin perheellä ajolähtöä, mutta lapsen äkkisairastuminen on varma palo
Arkiaamut ovat terveelläkin perheellä ajolähtöä, mutta lapsen äkkisairastuminen on varma palo. Omissa aamuissani on harvoin löysää varttia pidempään. Mies on jo työpaikalla ennen kuin lapset edes heräävät. Pahimpina flunssakausina sovimme varasysteemin: aikaisin heräävä hiipii tunnustelemaan nukkuvien lasten otsat ja kollaamaan nenän aluset. Positiivisista löydöksistä seuraa kiukkuinen aamuvarhainen palaveri: kumman vuoro jäädä töistä pois. Kummasti sitä voi huutaa kuiskaamallakin.

Pahimpia ovat tilanteet, joissa kiistelemme hoitovuoroista lasten kuulleen. Kumpi oli viimeksi kotona? Kumman kokous on tärkeämpi? Millä se mitataan: palkalla, ajankäytöllä, potkujen todennäköisyydellä? Kumman työ ylipäätään on tärkeämpää? Lopulta kuumeinen lapsi purskahtaa itkuun: "Kyllä mä varmaan pärjään päiväkodissakin..."

Tähän on tultu. Lapsen sairastuminen on vanhempien työnelämän este, ylimääräinen rasite, joka täytyy jotenkin hoidella muutenkin täydellä pelikentällä. Ei se nyt niin kipeältä näytä, kunhan valittaa, on niin herkkänahkainen... Nolointa on, kun itse sairastuu lapsen jälkeen samaan tautiin ja on ihan poissa pelistä. Äkisti ymmärtää, miksi lapsi temppuili ruuan kanssa, eikä suostunut askartelemaan, jotta äiti saisi tehdä edes etätöitä koneella.

Olin päivän tärkein työ. Sain Jaffaa, vaikkei olisi ollut vatsatautikaan.
Vielä nolommalta tuntuu, kun muistan lapsuuteni aikaisia sairastamisia. Äiti jäi töistä kotiin, olohuoneen sohvalle pedattiin sairaspeti. Kuuntelin, kuinka äiti soitti asiakasperuutuksia: "Lapsi on sairastunut, hoidan häntä". Olin päivän tärkein työ. Sain Jaffaa, vaikkei olisi ollut vatsatautikaan. Äiti tunnusteli otsaa, kyseli vointia.

Kaveri toi läksyt paperilapulle kirjattuna ja kertoi välituntien kuulumiset. Olin kaukana maailman humusta, sairastamisen välitilassa, kehoni kiistämätöntä totuutta eläen. Kuume. Kipu. Hoiva. Helpotus.

Sillä sitä sairastaminen lapselle on. Ei ylimääräistä pitikö juuri tänään -harmitusta, vaan oman kehon lainalaisuuksiin tutustumista. Mitä on sairastua, mitä on toipua? Mitkä ovat äidin ja isän mahdin rajat, miksi he eivät ota tätä pahaa oloani pois? Miten kestää vaikeat hetket ja tuntemukset, miten saada helpotus hoivasta? Miten saa tuntea olevansa arvokas, hyvään oloon oikeutettu, myötätunnon arvoinen kiireenkin keskellä?

Tarkemmin muistellen, keskimmäisellä taisi olla kesällä parin päivän kuume. Se sattui sateisiin päiviin. Köllöttelimme mökin vintillä kirjoja lueskellen. Lapsi otti pieniä torkkuja pitkin päivää. Pieni rakas kekäle hehkui kainalossani. Olin kerrankin juuri siellä, missä pitääkin.

Linkit:

Kommentit
  • Käynti pienenä

    Soittoa ja tapahtumia mielen sisällä, pääasiassa.

    Olo on kuin koira murisisi jossain. Tai murisisi jokin paljon pahemepi. Paholainen, seitinohuen ulottuvuuksienvälisen suihkuverhon takana murisisi vaikka.

  • Kelluessaan

    Mielihavaintoja veden piirissä ollessa

    Vesi oli suolatonta, ja siksi välillä kirveli nenässä. Paradoksaalista oli se, että kirveli juuri suolattomuus, eikä -lallisuus, kuten maallikko helposti luulisi.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat