Hyppää pääsisältöön

Kun nainen ei suostu pelkäämään

Pelon maantiede –esitys nosti pintaan muistoja ja tuntemuksia, jotka eivät ole mitenkään miellyttäviä. Osa kuvista tuli kaukaa: kuinka säikyin ja ihailin yläasteella koulun komeaa kovista, joka ei epäröinyt käyttää nyrkkejään pienimmänkään ärsykkeen kohdatessaan. Kuinka joskus liftireissulla sydän takapenkillä hakkasi, kun yhtäkkiä näki taustapeilistä kuljettajan kiiluvat silmät. Kuinka vaikeaa on joskus pitää paniikki kurissa, kun on lenkillä pimeän laskeuduttua. Tai kulkiessa  yöllä baarista kotiin. Aina on reitin varrella jokin synkeä joutomaa, tai puistotie, jonka hämärimmässä kulmassa katulamppu on rikki. Kuinka juuri siksi tulee nykyään otettua yleensä taksi. 

Aino Venna, Asta Honkamaa ja Laura Rämä. Kuva Mitro Härkönen.

Nimenomaan tästä Teatteri Avoimien Ovien näytelmässä ja Anja Snellmanin samannimisessä romaanissa on kyse. Naisten mieliin jo varhain piirtyvästä kartasta, jossa määritellään turvalliset alueet. Samoin kuin ne kadut, kujat, vaaralliset valkoiset alueet, joille ei pidä poiketa. Ja toisaalta: kapinasta tätä päänsisäistä, alistuneesti & kuuliaisesti sisäistettyä varomista vastaan. Monet vaaranpaikat ovat pahoja miehillekin. Mutta tätä esitystä tulee katsoneeksi korostetusti oman sukupuolensa edustajana.

Pelon maantieteen on ohjannut Essi Räisänen ja dramatisoinut Iida Hämeen-Anttila. Romaani on sovitettu taitavasti teatteriksi ja nimenomaan tälle näyttelijäkokoonpanolle. Iso osa juonenkäänteistä on karsittu pois. Jäljelle on jäänyt hammaslääkäri Oili Lyyran tarina, sekä hänen törmäyksensä Keskiyön instituutiksi nimetyn naisjoukon kanssa. Alkuteoksessa - luin kirjan vuonna 1995 sen ilmestyessä, mutta mielikuva on yhä vahva - jännite muodostui Maaru Tangin ja Oili Lyyran välille. Maaru oli mystinen, vetovoimainen, väkivaltainen älykkö, josta tavallinen ja kiltti Oili Lyyra lumoutui, ja seurasi tätä pimeille pelon poluille.

Ulla Raitio ja Kati Outinen. Kuva Mitro Härkönen.

Avoimien Ovien tulkinnassa viritys on hieman toinen. Yliopiston naistutkimuksen laitokselta alkunsa saanut Keskiyön instituutti on nyt pikemminkin jonkinlainen rockperfomanssiryhmä, jonka jäsenet (Asta Honkamaa, Aino Venna, Tuomas Tulikorpi ja Laura Rämä) ovat kaikki nuoria rämäpäitä. Ulla Raition viileän valppaasti näyttelemä Maaru Tang on yksi villikko muiden joukossa. Vastavoiman nuorten naisten purskahtelevalle energialle tuo Kati Outisen miellyttämisenhaluinen ja kunnollinen Oili Lyyra, joka kerii instituutin tapaamisissa auki omaa kipeää naisenkasvuaan. Nuorten näyttelijöiden nuoruus korostuu Outisen kokemuksen ja karisman rinnalla. Mutta se ei haittaa: Räisäsen ohjaus hyväksyy ja ottaa voimakseen tämän vastakkainasettelun. Ainakin minä aloin katsomossa miettiä, että miksi tuo aikuinen, työssäkäyvä, täysipäinen nainen tempautuu mukaan nuorison kaameaan kostorituaaliin?

Kun mietin sanoja, joilla kuvata Pelon maantiedettä, sen tunnelmaa ja estetiikkaa, tulee mieleen tällaisia: harsoinen. Runollinen. Seksuaalinen. Kuristava. Leikkisä. Ryöpsähtävä. Tyttömäinen. Pelon maantiede soi, musiikki luo tunnelmaa siinä missä kauniisti tilassa elävä lavastuskin. Aino Venna on hurja laulaja, ja muutoinkin ryhmässä osataan laulaa ja soittaa. Laulut solmitaan onnistuneesti osaksi tarinan kudelmaa.

Pelottava esitys ei ole. Väkivalta ja kosto esitetään niin viitteellisesti, että se ei selkäpiitä karmi. Ahdistavampaa oli se, millaisia kuvia oman mielen pohjukoista kohosi esiin. Pari kohtausta oli tässä mielessä ylitse muiden. Kun Kati Outisen Oili sidottiin puiston puuhun keskellä yötä, ja muut naiset katosivat näkyvistä, tunnelma oli niin painostava, että tunsin omatkin käteni sidotuiksi. Ja kun ryhmä terapoi itseään eläytymällä Thelman ja Louisen loppukohtaukseen, aloin välittömästi ja vastustamattomasti itkeä.

Ystäväni, jonka kanssa olin teatterissa, koki esityksen eri tavalla kuin minä. Hänestä Pelon maantieteen olisi pitänyt olla rajumpi. Nyt esitys pakottanut häntä mukaan kyllin syvälle aiheeseensa: hänestä tämän esityksen katsominen ei saisi olla niin turvallista, kuin se hänelle oli.

Avoimien ovien katsomossa oli eri-ikäisten naisporukoiden joukossa neljä miestä. Olisi kiinnostava kuulla, miten he esityksen kokivat.  


Teatteri Avoimet Ovet: Pelon maantiede. Teksti Anja Kauranen (nyk. Snellman), dramatisointi Iida Hämeen-Anttila, ohjaus Essi Räisänen. Musiikin sovitus Ina Aaltojärvi, Aino Venna. Lavastus Milja Aho, puvut Henna Mustamo, äänet Ina Aaltojärvi, valot Meri Ekola. Rooleissa Kati Outinen, Ulla Raitio, Asta Honkamaa, Aino Venna, Tuomas Tulikorpi, Laura Rämä. Esitys on työryhmän, Teatteri Avoimien Ovien, Circus Maximuksen ja Rospuutto-ryhmän yhteistuotanto. 

Penkkitaiteilija

  • Avaruusromua: Meri on vapauden symboli

    Metalliset kuulat ovat muistoja menneistä kokemuksista.

    Meren aallot lupaavat vaihtelua elämään. Ne lupaavat uusia asioita. Näin kertoo eräs unikirja meren symboliikasta. Metalli puolestaan symboloi unessa lujuutta ja päättäväisyyttä. Metalliset kuulat ovat muistoja menneistä kokemuksista, kertoo toinen kirja. Jokainen ihminen näkee vähintään kolme unta joka yö, sanovat unitutkijat. Kaikki näkevät unia, mutta kaikki eivät niitä muista. Unet puhuvat meille kuvin ja symbolein. Ja unet voivat myös muuttua musiikiksi. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Arkielämän taistelusignaalit eivät anna meille rauhaa

    Pitkien vapaiden jälkeen moni kokee arjen taisteluna.

    Vanhoissa lännenelokuvissa saapuvan ratsuväen tunnusmerkki oli signaalitorvi, mutta nykyajan soturin ympärillä on paljon erilaisia signaaleja varoittamassa ja ohjaamassa.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri