Hyppää pääsisältöön

Kun nainen ei suostu pelkäämään

Pelon maantiede –esitys nosti pintaan muistoja ja tuntemuksia, jotka eivät ole mitenkään miellyttäviä. Osa kuvista tuli kaukaa: kuinka säikyin ja ihailin yläasteella koulun komeaa kovista, joka ei epäröinyt käyttää nyrkkejään pienimmänkään ärsykkeen kohdatessaan. Kuinka joskus liftireissulla sydän takapenkillä hakkasi, kun yhtäkkiä näki taustapeilistä kuljettajan kiiluvat silmät. Kuinka vaikeaa on joskus pitää paniikki kurissa, kun on lenkillä pimeän laskeuduttua. Tai kulkiessa  yöllä baarista kotiin. Aina on reitin varrella jokin synkeä joutomaa, tai puistotie, jonka hämärimmässä kulmassa katulamppu on rikki. Kuinka juuri siksi tulee nykyään otettua yleensä taksi. 

Aino Venna, Asta Honkamaa ja Laura Rämä. Kuva Mitro Härkönen.

Nimenomaan tästä Teatteri Avoimien Ovien näytelmässä ja Anja Snellmanin samannimisessä romaanissa on kyse. Naisten mieliin jo varhain piirtyvästä kartasta, jossa määritellään turvalliset alueet. Samoin kuin ne kadut, kujat, vaaralliset valkoiset alueet, joille ei pidä poiketa. Ja toisaalta: kapinasta tätä päänsisäistä, alistuneesti & kuuliaisesti sisäistettyä varomista vastaan. Monet vaaranpaikat ovat pahoja miehillekin. Mutta tätä esitystä tulee katsoneeksi korostetusti oman sukupuolensa edustajana.

Pelon maantieteen on ohjannut Essi Räisänen ja dramatisoinut Iida Hämeen-Anttila. Romaani on sovitettu taitavasti teatteriksi ja nimenomaan tälle näyttelijäkokoonpanolle. Iso osa juonenkäänteistä on karsittu pois. Jäljelle on jäänyt hammaslääkäri Oili Lyyran tarina, sekä hänen törmäyksensä Keskiyön instituutiksi nimetyn naisjoukon kanssa. Alkuteoksessa - luin kirjan vuonna 1995 sen ilmestyessä, mutta mielikuva on yhä vahva - jännite muodostui Maaru Tangin ja Oili Lyyran välille. Maaru oli mystinen, vetovoimainen, väkivaltainen älykkö, josta tavallinen ja kiltti Oili Lyyra lumoutui, ja seurasi tätä pimeille pelon poluille.

Ulla Raitio ja Kati Outinen. Kuva Mitro Härkönen.

Avoimien Ovien tulkinnassa viritys on hieman toinen. Yliopiston naistutkimuksen laitokselta alkunsa saanut Keskiyön instituutti on nyt pikemminkin jonkinlainen rockperfomanssiryhmä, jonka jäsenet (Asta Honkamaa, Aino Venna, Tuomas Tulikorpi ja Laura Rämä) ovat kaikki nuoria rämäpäitä. Ulla Raition viileän valppaasti näyttelemä Maaru Tang on yksi villikko muiden joukossa. Vastavoiman nuorten naisten purskahtelevalle energialle tuo Kati Outisen miellyttämisenhaluinen ja kunnollinen Oili Lyyra, joka kerii instituutin tapaamisissa auki omaa kipeää naisenkasvuaan. Nuorten näyttelijöiden nuoruus korostuu Outisen kokemuksen ja karisman rinnalla. Mutta se ei haittaa: Räisäsen ohjaus hyväksyy ja ottaa voimakseen tämän vastakkainasettelun. Ainakin minä aloin katsomossa miettiä, että miksi tuo aikuinen, työssäkäyvä, täysipäinen nainen tempautuu mukaan nuorison kaameaan kostorituaaliin?

Kun mietin sanoja, joilla kuvata Pelon maantiedettä, sen tunnelmaa ja estetiikkaa, tulee mieleen tällaisia: harsoinen. Runollinen. Seksuaalinen. Kuristava. Leikkisä. Ryöpsähtävä. Tyttömäinen. Pelon maantiede soi, musiikki luo tunnelmaa siinä missä kauniisti tilassa elävä lavastuskin. Aino Venna on hurja laulaja, ja muutoinkin ryhmässä osataan laulaa ja soittaa. Laulut solmitaan onnistuneesti osaksi tarinan kudelmaa.

Pelottava esitys ei ole. Väkivalta ja kosto esitetään niin viitteellisesti, että se ei selkäpiitä karmi. Ahdistavampaa oli se, millaisia kuvia oman mielen pohjukoista kohosi esiin. Pari kohtausta oli tässä mielessä ylitse muiden. Kun Kati Outisen Oili sidottiin puiston puuhun keskellä yötä, ja muut naiset katosivat näkyvistä, tunnelma oli niin painostava, että tunsin omatkin käteni sidotuiksi. Ja kun ryhmä terapoi itseään eläytymällä Thelman ja Louisen loppukohtaukseen, aloin välittömästi ja vastustamattomasti itkeä.

Ystäväni, jonka kanssa olin teatterissa, koki esityksen eri tavalla kuin minä. Hänestä Pelon maantieteen olisi pitänyt olla rajumpi. Nyt esitys pakottanut häntä mukaan kyllin syvälle aiheeseensa: hänestä tämän esityksen katsominen ei saisi olla niin turvallista, kuin se hänelle oli.

Avoimien ovien katsomossa oli eri-ikäisten naisporukoiden joukossa neljä miestä. Olisi kiinnostava kuulla, miten he esityksen kokivat.  


Teatteri Avoimet Ovet: Pelon maantiede. Teksti Anja Kauranen (nyk. Snellman), dramatisointi Iida Hämeen-Anttila, ohjaus Essi Räisänen. Musiikin sovitus Ina Aaltojärvi, Aino Venna. Lavastus Milja Aho, puvut Henna Mustamo, äänet Ina Aaltojärvi, valot Meri Ekola. Rooleissa Kati Outinen, Ulla Raitio, Asta Honkamaa, Aino Venna, Tuomas Tulikorpi, Laura Rämä. Esitys on työryhmän, Teatteri Avoimien Ovien, Circus Maximuksen ja Rospuutto-ryhmän yhteistuotanto. 

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri