Hyppää pääsisältöön

DDR - Nukkumatin maa

Berliini on taas pop. Olitpa sitten hipsteri, punkkari tai historiasta kiinnostunut eläkeläinen, Berliinillä on paljon annettavaa. Niin paljon, että berliiniläiset ovat itse jo aika kyllästyneitä kaupungissaan laahustaviin turisteihin. Berliini on kaiken aikaa liikkeessä ja muutoksen tilassa. Entiset länsiberliiniläiset ovat muuttaneet koko ajan idemmäs ja työntävät entisen Itä-Berliinin alkuasukkaita kauemmas, kohti itäisiä lähiöitä. Kollwitzplatzia ympäröivät kadut keskellä Prenzlauer Bergiä muistuttavat enemmän Etelä-Helsingin kalliita asuinkortteleita kuin nokista Itä-Berliiniä.

 2010-luvun Berliinissä DDR ei tunnu todelliselta valtiolta. Sitä markkinoidaan retro-valtiona, jota johti Honecker niminen koomikko hassuine silmälaseineen. DDR on myös oransseja munakuppeja, omituisia lampunvarjostimia ja teryleenivaatteita. DDR komiikkaan kuuluvat pitkissä popliinitakeissa kulkeneet puoluevirkailijat ja rahisevat salakuuntelulaitteet. DDR:stä on tehty matkamuisto. Turistille Berliinin muuri on kadonnut taideteos, ei väkivallan ja kylmän sodan näyttämö. 

Mutta oikeasti Trabant ei ole vain hassu pikkuauto, vaan esimerkki siitä, kuinka itäsaksalainen joutui säästämään ja jonottamaan vuosikausia saadakseen jotakin, joka ei olisi kelvannut kenellekään muurin toisella puolen. 

kuva: Berliini/Liisa Vihmanen

Kun toimittaja kyselee suomalaisilta heidän Itä-Saksan muistoistaan, törmää toisenlaiseen todellisuuteen. Törmää hiljaisuuteen. Nauru hyytyy. Teryleeni tärkkiintyy. Itä-Saksaa näyttäisi olevan kiusallisempi muistella kuin Neuvostoliittoa. Neuvostoliitto oli suomalaisille naapuri, jonka grillijuhliin oli osallistuttava, vaikkei yhtään olisi huvittanut. DDR taas oli maa, jonka kaveriksi oli ryhdyttävä, koska yhteistä aitaa ei ollut. Suomalaisten mielissä DDR oli puutteistaan huolimatta lujaa saksalaista laatua. 

Merkittävin syy olla muistamatta mitään on Stasi. Itä-Saksan vakoilu-, tiedustelu- ja ilmiantosysteemi, joka toimi kuin valtio valtiossa. Äidit vakoilivat lapsiaan, lapset vanhempiaan. Stasi oli maailman suurin salainen poliisi. Kun muuri purettiin vuonna 1989, alkoi vimmattu repiminen. Stasin papereita meni silpuksi säkkikaupalla. Papereissa olleet nimet muuttuivat palapelin aakkosiksi. Vieläkään emme tiedä, mitä nimiä papereissa oli. Pelkkä DDR:n mainitseminen laukaisee Stasi laahuksen, olipa siihen syytä tai ei. 

Lähes koko 70-luvun Länsi-Berliinissä asunut ja Itä-Berliinissä työskennellyt ohjaaja Outi Valle kertoo, että ulkomaalaisena kohtaamista Stasin kanssa ei voinut välttää. Jossakin vaiheessa se kiinnostui ja otti yhteyttä. Valle pääsi pinteestä tekemällä värväysyrityksestä valituksen Länsi-Berliinin kommunistijohtajalle. Sen jälkeen Stasi jätti hänet rauhaan.   

kuva: Berliini/Liisa Vihmanen

Suomalainen kulttuuriväki oli avoimen itämyönteinen koko 70-luvun ja vielä pitkälle 80-lukua. DDR:n kulttuurikeskus Siltasaaressa piti yllä kulttuurisuhteita ja järjesti yhteisiä tapahtumia. Vasemmistohenkinen Kulttuurityöntekijöiden liitto kasasi yhteen suuren joukon kirjailijoita ja muuta kulttuuriväkeä. Liiton puolesta annettiin kulttuuripoliittisia lausuntoja ja jäsenet jakoivat liiton ulkopuolisia taiteilijoita ja välillä toinen toisiaankin susiin ja lampaisiin.

Itäsaksalainen runoilija ja toisinajattelija Wolf Biermanin karkotusta tukenut nimilista on ollut myötäilypolitiikkamme aallonpohja. Nimilistan koonnut Tiedonantajan entinen kulttuuritoimittaja Rauni Paalanen on kertonut tästä avoimesti, samoin kuin siitä, miksi hän lähti liikkeestä.  Kun DDR:n kulttuurikeskus lakkautettiin, kaikki DDR:n kulttuurikeskuksen paperit lähtivät henkilökunnan mukana – ties minne. Kansanarkistoon päätyi vain yksi pieni pahvilaatikko lastenkirjallisuusesitteitä ja muuta lähinnä nuorison kasvatukseen liittyvää ideologista materiaalia. Ystävyys lakkasi ja ystäväkirjat katosivat. Kaiken ylle laskeutui hiljaisuus. Kulttuurityöntekijöiden liiton arkisto on myös Kansanarkistossa, mutta sitä vartioi säveltäjä Kaj Chydenius. Muistista on tullut politiikkaa. Samalla tavalla kuin jotkut eivät äänestä, jotkut toiset eivät muista mitään.  

kuva: Berliini/Liisa Vihmanen

Se, millainen valtioruumis muodikkaiden retro-vaatteiden alle piiloutui, on rumaa katsottavaa. DDR oli raaempi ja jyrkempi kuin isoveljensä Neuvostoliitto, jossa oli kuitenkin nähtävissä slaavilaista letkeyttä. Meille suomalaisille DDR markkinoitiin peruskoulun, tasa-arvon ja kehittyvän teknologian mallimaana. DDR:ssä valmistettu sähkövatkain vatkaa edelleen taikinaani ja sähkökynttilät valaisevat joulukuustani. Pikku Kakkonen merkitsee minulle loppuun saakka sinilakkista Nukkumattia.

Rippileirin korvikkeeksi luotu Prometheus -leiri päätösjuhlineen ottaa mallia DDR:n nuorisovihkimyksestä. Emme oikein vieläkään osaa sanoa, mitä hyvää ja mitä huonoa Itä-Saksassa oli, koska arkisella tasolla siinä oli jotakin hyvin kotoista. Se, mikä 35-vuotiaan silmissä on tänä päivänä DDR retroa, on 60-luvun alussa syntyneelle suomalaiselle tuttua lapsuusmaisemaa. Lähiöt, muovitapetit ja viilupintaiset huonekalut ovat se yhteinen hyvä, johon suomalainen tutustui samaa vauhtia itäsaksalaisen kanssa. Pitää mennä paljon pintaa syvemmälle, jotta voisi ymmärtää vanhaa miestä, joka Friedrichstrassella 90 –luvun alussa loukkaantui, kun poikkesin museoon omasta mielestäni hassussa DDR-verkkaritakissa. Hän kysyi, olenko minä niin tyhmä, etten tiedä mikä DDR oli. En ole sen koommin käyttänyt sitä takkia.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua