Hyppää pääsisältöön

Katsomon täydeltä kikatusta

”Tää olikin hyvä”, supatti 8-vuotias poikani Otso aplodien vaiettua Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Samaa mieltä oli myös toinen teatteriseuralaiseni, samanikäinen Frida: ”Ihan sellainen ok, tai siis hyvä, huumorintajuinen”.  ”Oli kivaa, hauskaa ja energistä. Esim. että oli aito traktori”, täydensi Otso.

Se aito traktori oli nimeltään Tr-tr Mitja, ja tämä ok juttu oli Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira. Keväällä 2012 ensi-iltaan tullut, Jukka Rantasen ohjaama esitys oli tosiaan erittäin hauska. Ei ihme, että se on pysynyt ohjelmistossa pitkään. Oli ihanaa kuunnella, kuinka lapset kikattelivat, kun Fedja-setä, kissa Matroskin, Musti-koira ja Mirri-lehmä touhusivat lempeitä touhujaan, syöttivät traktorille perunoita, kellistelivät kotiauringon paahteessa. Kuinka onnellista on nauraa yhdessä lasten kanssa! Jopa sisareni 1,5-vuotias poika katsoi esityksen kiltisti.

Harri Nousiainen, Maija Ruuskanen, Petri Liski ja Emmi Pesonen. Kuva Vertti Teräsvuori.

Etukäteen minua hivenen jännitti. Kahdesta syystä: Otso ei ole aiemmin viihtynyt teatterissa, ja nytkin hän koetti luistaa matkasta. Onneksi, onneksi esitys antoi hyvän kokemuksen! Toinen syy oli se, että tykkäsin lapsena Uspenskin tarinasta hurjasti. Kävimme 1980-luvulla katsomassa Fedja-setää Kuopion kaupunginteatterissa, ja kirja kului käsissä. Mikä helpotus, että sadun lumo oli tallessa. Dramaturgiaa olisi ehkä voinut jäntevöittää, jotenkin tarina välillä huojui. Mutta kokonaisuus oli yhtä kaikki onnistunut, Anna Sinkkosen leikkisiä pukuja ja lavastusta, sekä Maija Ruuskasen musiikkia myöten.

Parasta esityksessä oli minusta näyttelijöiden kevyt ja elämäniloinen ilmaisu. Varsinkin Petri Liskin Musti-koira oli hurmaava. Hyvä tuuli levisi koko saliin, kun Mustin hilpeänhöpsöt silmät tuikkivat karvareuhkan alta. Esa-Matti Longin tulkinta posteljooni Petškinistä oli loistokkaan kaheli. Harri Nousiaisen Fedja-setä oli herkkäilmeinen ja hilpeä hahmo, ja Emmi Pesosen arvokkaannotkea Matroskin oli erinomaisen kissamainen. Fridan mielestä mukavin otus oli Maija Ruuskasen Mirri-lehmä: ”Ämmyy!”

Esa-Matti Long. Kuva Vertti Teräsvuori.

Erikoista oli sen sijaan se, että koko kirjan lystikkäimmästä kohdasta, eli posteljooni Petškinin ja naakanpojan keskustelusta (Kop kop. Kuka siellä? Minä täällä, posteljooni Petškin, toin teille Pörriäisen) ei otettu kaikkea hupia irti. Toki kohtaus oli mukana, ja naurua piisasi nytkin, kun Petškin koputteli ovelle ja toi Fedjalle Pörriäistä. Mutta missä oli naakka? Lapsetkin kyselivät puuttuvan linnun  perään. 

Ankarin kritiikki, mitä lapset esitykselle antoivat, koski eläinhahmojen pukuja. ”Ne olis voineet olla aidomman näköisiä. Ne näytti kissalta ja koiralta, mutta olisi voinut olla enemmän yksityiskohtia”, pohti Frida. ”Eläimet oli vähän liian isoja. Ihan vähän vain”, totesi Otso. Poika ihmetteli koiran sinistä asua, mutta Frida keksi värille selityksen: ”Sitä palelsi”.

Fedja-setä, kissa ja koira päättyy lauluun, jossa Fedja isona miehenä muistelee taianomaista karkumatkaansa. Laulu oli kaunis ja haikea. Minuun iski silmitön surumieli. Siinä sipisevän lapsilauman keskellä istuessa tajusi niin konkreettisesti olevansa aikuinen. Ei enää ikinä lapsi.

Esityksen lopussa mainostettiin näytelmän lauluista tehtyä cd-levyä. ”Nyt se paljasti, että tää oli näytelmä!”, kuiskasi Otso silmät suurina. Jännittävä ajatus aikuisen näkökulmasta. Paljasti?


Kansallisteatteri: Fedja-setä, kissa ja koira. Alkuteos Eduard Uspenski. Suomennos Martti Anhava, ohjaus ja dramatisointi Jukka Rantanen. Lavastus ja puvut Anna Sinkkonen, musiikki Maija Ruuskanen, valot Ilkka Niskanen, äänet Juha Kerkola, naamiointi Petra Kuntsi. Rooleissa Esa-Matti Long, Harri Nousiainen, Jouko Keskinen, Karin Pacius, Petri Liski, Emmi Pesonen ja Maija Ruuskanen / Hanna Hurskainen. Kantaesitys oli Willensaunassa 7.3.2012.

 

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri