Hyppää pääsisältöön

Opintoretkellä ihanassa, hullussa Berliinissä

Berliinin filharmonikot ja Gurrelieder. KUVA Monika Rittershaus / Berliner Philharmonie.

Orkesterin- ja kuoronjohtoa Leipzigissa opiskeleva Jonas Rannila kirjoittaa retkestään Berliiniin. Berliinin oopperasymposiumissa Jonas tutustui performanssitaitelija Jonathan Meeseen, joka ohjaa uuden Parsifalin Bayreuthiin kesällä 2016. Lisäksi Jonas istui mm. Simon Rattlen johtamasta Berliinin filharmonikoiden konsertissa, missä Schönbergin Gurreliederin solisteina lauloivat Soile Isokoski, Stephen Gould, Lester Lynch ja Thomas Quasthoff.

”Tässä maailmassa on paikka, jossa kuri on itsestäänselvyys. Ihmiset heittäytyvät täydellisesti tämän talon tilanteisiin ja muuttuvat rakastavaisiksi. Kulttuurilla ei täällä ole mitään merkitystä. Tässä talossa on vain rakkautta. Rakkaus siihen mitä tehdään. Niin suurta rakkautta, ettei sitä voi ylipäänsä käsittää," sanoo vuonna 1970 syntynyt saksalainen performanssitaiteilija Jonathan Meese.

Jonathan Meese. KUVA Jonas Rannila.

Performanssitaiteilija Jonathan Meese Berliinin Deutsche Operin oopperasymposiumissa lokakuussa.

Ja Meese jatkaa: "Jokainen katsomon ja orkesterimontunkin istumapaikkakin on täynnä rakkautta. Totaalitaidetta. Maailman ainoita paikkoja, missä voi tapahtua jotain tällaista. Bayreuth on voimakeskus. Politiikalla ei siellä ole mitään merkitystä. Bayreuthissa kaikki muuttuvat lapsiksi. Itse Adolf Hitler muuttui siellä lapseksi. Angela Merkelkin muuttuu siellä lapseksi. Bayreuth on uskomaton voimakeskus. Rakkaustehdas. Se on kuin eläintarha.”

Festspielhaus Bayreuth. KUVA Jonas Rannila.

Bayreuthin Festspielhaus rakennettiin kuningas Ludvig II rahoilla vuosina 1872-1875. Säveltäjä Richard Wagnerin suunnittelema hellenistis-romanttinen oopperatalo kohoaa Bayreuthissa vihreällä kukkulalla.

Ajatuksia oopperaohjauksesta


Bayreuthin Wagner–juhlat järjestetään vuosittain heinä-elokuussa. Mitä vaaditaan oopperamaailman ehkä arvostetuimman festivaalin tulevalta ohjaajakiinnitykseltä? Odottaako yleisö jotain uutta, ennen kokematonta, elämää avartavia ajatuksia, oivallettavaa, kenties jotain outoa? Ehkä on parempi etsiä asiaan valaisua ja lähtökohtaa vaikkapa vähän oudolta Richard Wagnerilta: ”Die genaueste Kenntnis der Partitur ist für den Regisseur durchaus nothwendig. Meine Orchesterbegleitung drückt nie etwas für das Gehör aus, was auf der Bühne nicht auch für das Gesicht ausgedrückt werden soll.” Eli ohjaajan on ehdottoman välttämätöntä tuntea partituuri läpikotaisin. Kaikki, mikä tavassani käsitellä orkesteria koskettaa korvaa, täytyy myös lavalla tulla tulkituksi laulajan kasvoilla," säveltäjämestari kirjoitti vuonna 1851 kuoronjohtajalle ja tenorille Christian Julius Daniel Stocksille.

Tässä siis itse läpisävelletyn draaman mestarin kirjallinen vastaus ohjauskysymykseen. 1800-luvun puolivälin jälkeen ajat ovat muuttuneet. Moni asia on kulunut puhki. Se mikä ei uusiudu, taantuu. Oopperaohjausta syvemmin nyt tässä analysoimatta voinen kuitenkin kanssalukijoilleni tarjota seuraavan suppeahkon infopaketin saksalaisen oopperaohjauksen lähimenneisyydestä.

Wagnerin säkeet. KUVA Jonas Rannila.

Wagnerin Stocksille kirjoittamat säkeet Dresdenin Semper-oopperan pienoismallissa.

1970-luku oli saksalaisen draaman kannalta hedelmällistä aikaa ja silloin syntyi ajatus oopperan sanoman ilmaisuvoiman päivittämisestä nykyajan katsojille, muokkaamatta itse teoksia tai tekstejä. Tässä astuu kuvioon vihattu ja parjattu Regietheater (tiedoksenne: minä rakastan sinua Regietheater!). Oikeasti oopperaohjaajien työt alkoivat vasta tällöin. Kysyttiin, mitä tällä oopperalla on tarjottavaa nykypäivän katsojalle? Tähän kysymykseen vastasivat mm. ohjaajat Hans Neuenfels, Patrice Chéreau ja Peter Konwitschny nykypäivänä jo täysin legendaarisissa ohjauksissaan.

Elämme nyt ajanjaksoa, jolloin taiteilijat kyseenalaistavat taiteellaan kulttuurin ja yhteiskunnan luomat paineet. Tätä päivää voisi kutsua postregie-ajaksi. Ohjauksissa pyritään jo takaisin säveltäjän ja libretistin luomiin kuviin.

Monelle laulajalle ja monelle katsojallekin Regietheater on tätä nykyä vahva kirosana. Mutta ajatellaanpa vaikka, että sinut pakastetaan ja heräät 50 vuoden kuluttua tulevaisuudessa samaan, mutta suuresti muuttuneeseen maailmaan. Menet illalla oopperaan ja näet yhä saman Siegwulf Turekin Toscan Suomen kansallisoopperassa. Ahimè! Mikäs siinä, jos tykkää!

Teesini on, että hyvä regie-ohjaus päihittää mennen tullen ns. epookki-ohjauksen (lue: 1800-luvun partituuriin määritellyn summittaisen ohjauksen). Ehkä oopperan silti pelastaa usko niihin 1880-luvulla Wagnerin luomiin toiveisiin kokonaistaideteoksesta, johon maailmaan säveltäjä loi omat myöhäisteoksensa; taidokkaat produktiot, taiteelliset elämykset, akustiikka, live-elämys. Ja kaikkein ylinnä, rakkaus musiikkiteatteriin.

Festspielhaus. KUVA Bayreuther Festspiele.

Bayreuthin Wagner-stipendiaatit Festivaalitalon amfiteatterinmuotoisessa katsomossa. Taloa esittelemässä Richard Wagnerin pojan-pojan-tytär Eva Wagner-Pasquier, joka mm. kielsi syömästä purukumia talon sisällä.

Heinäkuussa 2016, Bayreuthin Festspielhausissa alkaa As-duurissa väreilemään violetilla musteella sävelletty, jännitteinen melodiavirta. Näyttämön vihkii käyttöönsä taas sama vanha Wagner-kanonisaation tulos: puhdas hullu Parsifal. Musiikki alkaa sävelletyllä tauolla. Puinen amfiteatterikatsomo resonoi sointimaton avartuessa, puupuhaltimien trioli-voihkinta yltyy, jousisoittajien jouset heräävät sointu-arpeggioineen eloon. Vaskisoittajat hikoilevat enemmän kuin soittimensa. Dresdeniläinen Aamen. Graalin teema. Rakkaus. Esirippu avautuu. He! Ho! Waldhütter ihr! Vai avautuuko?

Tämä kaikki, tai ei mitään Jonathan Meesen uuden ohjauksen astuessa Wagnerin pyhälle alttarille. En oikein tiedä mitä odottaa. Yleisö kirkuu tai itkee, nauraa, osoittaa kunnioitustaan tai mieltään.

Minkäköhänlaisen mediamyrskyn Jonathan Meese, natsirikoksistakin syytetty mies, saa aikaan? Meese nosti viime keväänä kättään performanssinsa aikana, sai myöhemmin siis syytteen natsismista, josta hänet lopulta vapautettiin - taiteen nimissä.

Katsomon kalleimmalla paikalla istuu perinteiden mukaan todennäköisesti Bundeskanzlerin Angela Merkel, vakoilumurheet hetkeksi syrjäyttäneenä. Poliitikot kutsutaan Saksassakin mielellään kulttuuritapahtumiin. Täällä kansanedustajatkin ovat saaneet kulttuurikasvatuksen pienestä pitäen, äidinmaidossa. Ehkä Suomessakin vielä kannattaisi panostaa lasten varhaiseen kulttuuripedagogiikkaan draaman, kuvataiteen ja musiikin parissa niin saataisiin tulevaisuudessa ehkä mallikelpoisempia ja kulttuuritietoisempia kansalaisia ja kansanedustajia.

”Taide identifioi meidät. Taide säveltää, ei ihminen. Kulttuuri on sitä mitä valtion laitokset haluavat, mitä koululaitos haluaa. Kulttuuri on sitä mistä yleisö pitää. Mutta se ei ole taidetta. Taide ei tiedosta yleisöä,” Jonathan Meese julistaa.

Syyslomalla ihanassa, hullussa Berliinissä


Meesen intohimoinen rakkaus Bayreuthiin, omaan äitiinsä ja omaan taiteeseensa oli silti vain osa Berliiniin Deutsche Operin järjestämän oopperasymposiumin antia. Neljän päivän aikana keskusteluja käytiin myös mm. laulajien äänistä ja laulukunnosta, soittajien koulutuksesta ja mm. oopperan tulevaisuuden näkymistä. Riitelyä, ajatustenvaihtoa, uusia tuulia.

Berliini on ihan hullu paikka. Se on myös ihana. Liian suuri ja kun suuruuteen tottuu liian pieni. Musiikillista tarjontaa on niin valtavasti, ettei joukosta tahdo millään erottaa omia lemppareitaan. Loppuunmyyty katsomo ei täällä silti ole mikään yllätys. Päinvastoin. Jokainen viikonloppuna vierailemistani esityksistä oli loppuunmyyty.

Majoituksen suhteen heräsin vähän liian myöhään. Hotellit ja vähän halvemmat nuorisomajatalot olivat tupaten täynnä saksalaisia syyslomalaisia. Ainoana huokeahkona vaihtoehtona minulle tarjottiin kymmenen hengen makuusalia nuorisomajatalosta, joka yöllisten äänien ja tuoksujen perusteella tuntui olevan täynnä kuorsaavia eläkeläisiä sekä pilsnerin tuoksuisia juoppoja. Tosi kamalaa.

Täytyy myöntää, että huokaisin helpotuksesta palatessani Leipzigiin iki-ihanalle Ikea-sängylleni. Berliinissä valitsin syyslomaviikonlopun tarjonnasta muusikolle perinteisiä taidemuotoja ja vapaa-ajan kohteita. Päivittäisen oopperasymposiumin lisäksi näin Deutsche Operin uutuusbaletin Pähkinänsärkijän, Staatsoperin Don Giovannin sekä Berliinin filharmonikkojen massiivisen Gurrelieder-esityksen. Jossain museossakin ennätin käydä.

Don Giovanni. KUVA Monika Rittershaus / Staatsoper.

Staatsoperin Don Giovanni. Don Giovannina baritoni Christopher Maltman ja Zerlinana sopraano Anna Prohaska.

Staatsoperin Don Giovannissa Daniel Barenboimin monipuolisessa johdossa erityisen upeat suoritukset tekivät Anna Prohaska Zerlinana ja Rolando Villazon Don Ottaviona. Ja Staatskapellen soitto ei ollut kyllä mitään murheellista maanantai-aamun soittoa, vaan äärimmäisen tehokasta, kontrastoivaa ja värikästä Mozartia alusta loppuun. Muutama pääosan esittäjä silti selvästi alisuoriutui tehtävistään. Järkyttävää. Ja maksoin lipusta vielä ihan sikana!

Arnold Schönbergin (1875-1951) massiivinen, myöhäisromanttinen kantaatti Gurrelieder vuodelta 1901 viidelle solistille, kertojalle, kolmelle mieskuorolle, kahdeksanääniselle sekakuorolle ja suurelle orkesterille on teos, joka motivoi musiikinrakastajaa menemään konserttisaliin silloin harvoin kun sitä esitetään. Berliinin filharmonikoiden konsertissa oli koolla melko lailla hohdokas kokoonpano. Isoimmalla liikkeellä pitää hattua nostaa kuoroille. Berliinin, Leipzigin (MDR) ja Kölnin (WDR) radiokuorojen työskentely oli likimain täydellistä. Ei mitään sanottavaa. Tekstit, dynaamiset kontrastit, sointi, tutto. Ennen kaikkea mieskuoro. Vastaavaa kuorohumalaa en ole vielä kuullut. Eikä teos edes suoranaisesti kuulu mitenkään suosikkeihini.

Simon Rattlen luotsaamassa musiikkiviidakossa oli myös pala sinivalkoista taivasta Soile Isokosken muodossa. Niin vain meidän lapintyttö porskutti menemään loppuunmyydyn berliiniläisyleisön edessä traagisen draaman. Suomalaisyleisöä itseni lisäksi edusti mm. maestro Okko Kamu.

Parrasvalot kääntyvät Suomen kansallisoopperaan


Marraskuun aikana parrasvalot ovat kääntyneet kohti Suomen kansallisoopperaa, jossa lapsinero Erich Wolfgang Korngoldin 23-vuotiaana vuonna 1920 säveltämä mestariteos Die Tote Stadt – Kuollut kaupunki on herännyt repriisinä eloon upeana tuotantona.

Bayreuthin rakkauskylvyssäkin kylpeneet aikamme huippusolistit, lyyris-dramaattinen tenori Klaus-Florian Vogt saa unillensa täyttymyksen Camilla Nylundin amoröösistä sopraanotaiteesta. Sain myös vihiä, että musiikillisesti tempot ovat vieläpä kolmen vuoden takaisesta rauhoittuneet maestro Mikko Franckin käsittelyssä. Wunderbar! Ja! Wunderbar! Tällaisten tuotantojen jälkeen luotan oopperaan suurimpana taidemuotona tulevaisuudessakin.

Kirjoittaja Jonathan Meesen seurassa. KUVA Jonas Rannila.

Pysäyttävä tapaaminen Jonathan Meesen kanssa. Vasemmalla oopperaohjaaja Laura Åkerlund, Meese ja kirjoittaja Jonas Rannila.

”Tänä päivänä näyttämöllä ei pitäisi näyttää mitään ideologista, ei vasemmistolaista tai ääripoliittisia visioita. Ei uskontoja. Uskonnot näyttämöllä voidaan esittää, mutta se ei koskaan saa olla realistista ohjelmointia. Ei koskaan. Ei reaalimaailmaa näyttämölle. Unta! Unimaailmaa! Mahtavuutta ja mahdottomuutta. 99 % taiteilijoista, elokuva-, teatteri- ja oopperaohjaajista haluaa kuvittaa ja näyttää tämän päivän elämää. Sie wollen den Scheisse da wir heute leben noch scheissiger zeigen,” Jonathan Meese toteaa. Ennustan Jonathan Meesestä seuraavaa johtotähteä oopperataivaalle.

Jonas Rannila

Jonas Rannila. KUVA Mikael Niemi.Jonas Rannila on Sibelius-Akatemian opiskelija, joka opiskelee syksyn 2013 ja kevään 2014 Leipzigissa orkesterin- ja kuoronjohtoa. Nuori musiikin sekatyömies kuvaa itseään kriittiseksi wagneriaaniksi ja Bach-maanikoksi. Jonas lupaa kertoa kaikesta mielenkiintoisesta näkemästään ja kuulemastaan Berliinin, Dresdenin ja Leipzigin klassisesta kolmiosta.

Julkaistu 26.11.2013

Kommentit
  • KPKO:n iskevä juhlajulkaisu osoittaa orkesterin vahvuudet

    KPKO:n iskevä juhlajulkaisu osoittaa orkesterin vahvuudet

    Äänitysprojektien toteuttaminen pandemiaolosuhteissa ei useimmiten ole ihan suoraviivainen prosessi. Tämän sai omakohtaisesti todeta myös 50-vuotisjuhlavuottaan viettävä Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri. Lykkäyksistä huolimatta saatiin ensimmäinen julkaisu uuden taiteellisen johtajan viulisti Malin Bromanin kanssa tehtyä.

  • Eero Hämeenniemen improvisaatioissa on luonnetta ja syvyyttä

    Hämeenniemen improvisaatioissa on luonnetta ja syvyyttä

    Säveltäjä Eero Hämeenniemen (s. 1951) itsenäisen ajattelun tulokset ovat viime vuosikymmenten aikana löytäneet muotonsa niin soivassa ja kuin kirjallisessakin muodossa. Tällä kertaa puhuu muusikko Hämeenniemi, jonka pianoimprovisaatiot heijastelevat muun muassa jazz-, gospel-, barokki- ja karnaattista musiikkia.

  • Laulu-Miehet tulkitsevat Melartinia tulisesti

    Laulu-Miehet tulkitsevat Melartinia tulisesti

    Säveltäjä Erkki Melartinin (1875–1937) musiikkia ei äänitteillä tai konsertiohjelmistoissa liian usein vastaan tule. Tämä on tietysti harmillista, koska Melartinin herkkävireistä äänistöä kuulisi mielellään enemmänkin. Melartin hehkui etenkin orkesterisäveltäjänä, mutta muutakin kiinnostavaa hänen tuotannostaan löytyy.

  • Seitakuoro juhlii ensitaltoinneilla

    Seitakuoro juhlistaa neljällä uudella ensitaltoinnilla

    Rovaniemellä toimiva Seitakuoro on yksi pohjoisen tärkeistä kulttuuritoimijoista ja lappilaisen identiteetin ylläpitäjistä. Kadri Joametsin johtaman kokoonpanon uusin julkaisu huipentaa kymmenen vuotta sitten alkaneen Lappi-trilogian. Edeltävillä levyillä soi pääosin vuosien varrella kuoron konserteissa tutuksi tullut ohjelmisto.