Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Maksamme velkaa

Janna Rantala
Janna Rantala Kuva: Junnu Lusa janna rantala

Omasta halustaan lapseton ystäväni kuuntelee välillä päätään puistaen elämääni. ”Nukuit puoli vuotta kahden tunnin pätkissä, koska vauvasi heräili? Kirjoitat artikkeleitasi tanssisalin pukuhuoneessa kykkien, koska lapsesi harrastaa? Anteeksi, mutta: miksi uhraudut näin?”

Ystäväni ihmettelyt olisi helppo kuitata lapsiperheen arkea ymmärtämättömän ihmisen itsekeskeisenä höpinänä, mutta joskus juuri ulkopuolinen tekee oleellisimmat kysymykset. Miksi tosiaan - hänen  sanoillaan sanoen - uhraudun? Ja ennen kaikkea: miksi se ei tunnu minusta uhrautumiselta, vaan omilta, järkeviltä, rakkauden sanelemilta valinnoilta?  

Toisaalta itse kuuntelen välillä päätäni puistaen ystäväni elämää. Miten hän käyttää kaikki lomansa hoitamalla vanhempiensa käskystä perintömökkiä. Kuskaa ajokortillista äitiään vartin varoajalla, koska hän ei mielellään itse aja. Ystäväni ei tietenkään koe olevansa vanhempiensa käskyvallan alla - nämähän ovat rakkauden tekoja.

Ehkä meitä molempia velvoittaa suvun sisäinen tilinpito.
Ehkä meitä molempia velvoittaa suvun sisäinen tilinpito. Käsite on unkarilaisen perheterapeutti Boszormenyi-Nagyn. Teorian mukaan kukin sukupolvi maksaa muita suvun jäseniä hoivaamalla sitä velkaa, joka heille on jäänyt aiemmilta sukupolvilta saamastaan avusta. Velka voi olla rahaa, mahdollisuuksia, läsnäoloa, hoitamista, luokkanousuja, lähellä asumista, toiveammattiin opiskelemista…

Nykyhetken vanhemmat hoitavat lapsiaan ikään kuin velaksi. Aikuiseksi kasvettuaan lapset maksavat velkansa takaisin hoitamalla vanhempiaan, kun nämä ovat vanhuksia. Tilit pysyvät sukupolvien välillä tasan. Nykyhetken aikuiset sekä kuittaavat velkaansa pois, että säästävät vanhuuden turvaksi hoivavaroja omilta lapsiltaan perittäväksi.

Minä ja ystäväni olemme onnekkaita: velkamme on sopivan kokoinen, emmekä koe uhrautuvamme sitä maksaessamme.

Mutta mitä jos ei olekaan saanut vanhemmiltaan hoivaa? Jos aiempi sukupolvi on kokenut tunnekonkurssin, totaalisen hoivalaman: kaikki on mennyt päivästä toiseen selviämiseen. Ehkä silloin ei ole kiire tutustuttamaan omia lapsia isovanhempiinsa tai auttamaan vanhenevaa vanhempaansa. Ei ehkä ole niin tarkkaa miten lastaan hoitaa, ”enhän minäkään ole saanut aikanani”. 

Tai: jos on saanut niin paljon omilta vanhemmiltaan, että velkaa on mahdoton maksaa takaisin? Jos vanhempi on uhrannut koko elämänsä antaakseen lapselleen mahdollisuuksia sellaiseen, jota tämä ei todellakaan ole halunnut. Aikuisena oman elämän rakentaminen jää vajaaksi, kun velkaa maksetaan vanhempien määräämää elämää eläen. Kiitollisuuden velka on korkeakorkoista!

Myös rauennut velka voi olla suuri taakka.
Mikä on se kärsimys, joka syntyy, kun haluaisi maksaa sopivan kokoisen velkansa, muttei ole vastaanottajaa? Jos omat vanhemmat ovat menehtyneet äkisti, hyväkuntoisina, liian nuorina. Tai ei saakaan omaa lasta, jota kovasti toivoo. Myös rauennut velka voi olla suuri taakka.

Ruuhkavuosiaan elävien velkataakka on raskas. Turha puistella päätään ystävilleen: me takaamme toistemme velat virkistävillä, ymmärtävillä, rakastavilla ystävyyssuhteillamme.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat