Hyppää pääsisältöön

Musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon sanansäilä iski välillä kipeästi

Seppo Heikinheimo tunnettiin teräväsanaisena Helsingin Sanomien musiikkikriitikkona, joka mielipiteissään oli usein ehdoton ja jyrkkä. Oli vain hyvää tai pahaa. Musiikkimaailman värikäs vaikuttaja ja kulttuurielämän hyvin tuntenut musiikkitieteilijä onnistuikin suututtamaan monet näkemyksillään säveltaiteesta.

Heikinheimon kesäasunnolla kuvatussa dokumentissa Seppo Heikinheimo. Outo ratsastaja (1994) seurataan kriitikon askelia ja ajatuksia eri vuodenaikoina. Toimelias mies esittelee musiikillisten näkemystensä ohessa myös kesäasuntoaan, joka joutui yllättäen remonttiin vesivahingon vuoksi.

Seppo Heikinheimo (1938–1997) osoitti jo koulupoikana omintakeista luonteenlaatua ja lahjakkuutta. Niin opettajat kuin oppilastoveritkin joutuivat nopeasti sen tosiasian eteen, että Heikinheimo oli oman tiensä kulkija, jonka kielellinen lahjakkuus ei jäänyt huomaamatta. Musiikista tuli kuitenkin Heikinheimon leipälaji.

Hänen kiinnostuksensa musiikkiin sai alkunsa kotoa. Hän aloitti isänsä johdolla Heikinheimo aloitti pianonsoiton opiskelun. Omien sanojensa mukaan "hän kasvoi musiikkiin isänsä flyygelin alla." Jo ennen teini-ikää hän päätti kuitenkin lopettaa pianonsoiton opiskelun, koska piti sitä "tyttöjen hommana". Pesäpallo oli paljon kiinnostavampaa. Myöhemmin hän päätti aloittaa opintonsa uudelleen, mutta tällä kertaa Erik Tawaststjernan johdolla. Pianistia Heikinheimosta ei siltikään tullut, mutta sen sijaan musiikkitieteilijä ja musiikkikriitikko, joka kirjoitti myös kirjoja ja käänsi niitä.

Kriitikon ei pidä syödä samasta kupista kuin ne, joita hän arvostelee.― Seppo Heikinheimo kriitikon ja muusikon suhteesta.

Heikinheimo aloitti toimittajauransa Uudessa Suomessa, mutta jo muutaman vuoden kuluttua, 1960-luvun alussa siirtyi Helsingin Sanomiin, jossa hän loi maineensa musiikkitoimittajana. Dokumentissa hän pohtii muun muassa sitä, millainen suhde kriitikon ja arvosteltavan taiteilijan välillä voi vallita. Musiikkielämässä mukana olevan muusikon ei lähde arvostelemaan kollegoitaan, joten kriitikonkaan ei hänen mielestään pidä ikään kuin "syödä samasta kupista kuin ne, joita hän arvostelee."

Yksi Heikinheimon lehtikirjoitteluun suivaantunut on professori Einojuhani Rautavaara, joka Seppo Heikinheimosta kertovassa henkilödokumentissa ei säästele sanojaan eikä peittele tunteitaan, kun hän puhuu musiikkikriitikosta ja hänen "epäpätevästä kirjoittelustaan".

Sinun ohjelmasi on tekemässä hänestä isompaakin suurmiestä. Tehdäänhän sitä ohjelmia kylähulluistakin.― Einojuhani Rautavaara toimittajalle Heikinheimosta.

Heikinheimo sen sijaan ottaa itseensä kohdistuneen kritiikin tyynesti vastaan. Hän korostaa, että "musiikki on kansainvälinen kieli eikä Suomessa tässä mielessä eletä kielimuurin takana missään onnellisessa Impivaarassa kuten ehkä kirjallisuudessa". On siis hyväksyttävä se, että niin esittäjää kuin säveltäjääkin verrataan kansainväliseen kenttään ja kun ottaa esityksestään maksun, on varauduttava siihenkin, että joutuu arvostelun kohteeksi.

Heikinheimo pitääkin ongelmallisena sitä, että suomalaismuusikon ulkomailla saamat kielteiset arviot eivät saavu koskaan Suomeen. Sen sijaan ylistävät kirjoitukset löytävät tiensä kotimaiseen mediaan. Hän myös muistuttaa, että yksi arvostelija ei tee taiteilijaa eikä tuhoa taiteilijaa. Toisaalta huippulahjakkuus ei yhdestä arvostelusta masennu.

Kriitikon pitää kokea musiikki elämyksellisesti, mutta on säilytettävä kriittinen näkökulma ja tarkasteltava konserttia järjen valossa.― Seppo Heikinheimo kriitikon asenteesta.

Haastattelussa Heikinheimo pohtii myös paitsi kriitikon suhdetta musiikkiin myös kriitikon suhdetta yleisöön. Hänen mielestään kriitikon on koettava musiikki elämyksellisesti mutta toisaalta suhde täytyy pitää objektiivisena.

Vaikka Heikinheimon ammatillinen asenne olikin usein äärilaitoja hipova, moni muistaa hänet myös sydämellisenä ja humoristisena ihmisenä, joka tarkoituksella halusi hämmentää.

Kommentit