Hyppää pääsisältöön

Kompromissi lahjakääreisiin

Kompromissi lahjakääreisiin. Kuva: stock.xchng, Jeff Prieb.

Kuopus on pyytänyt joululahjaksi järkyttävän laihaa ja torahampaista zombi-tyttöä sekä kuudella patterilla lentävää keijua. Esikoinen haluaa itsekseen liikkuvan ja hirnahtelevan pehmoleluhevosen. 

Tuntuu, että lelut jotka haluaisin lapsilleni ostaa, ovat aivan muuta, mitä he haluaisivat saada. Olisi ihanaa hankkia heille kotimaisia, kestäviä perinteisiä leluja. Ehkä keppihevoset? Lapseni taas selkeästi himoitsevat muovikrääsää, jota kaupat ovat pullollaan. 

Useimmat kaupoissa tarjolla olevista leluista leikkivät itsekseen ja se saa minut tuskastumaan. Ovatko nykylapset niin heikkoja leikkijöitä, että he tyytyvät vain katselemaan itsekseen liikkuvaa lelua? Ja sitäkö me aikuiset kutsumme leikkimiseksi? Leikkiminen on taitolaji ja me vanhemmat olemme vastuussa taidon opettamisesta lapsillemme. Mutta mitä leikkiminen sitten on? Suosin empiiristä tutkimusta: heittäytykäämme leikkiin yhdessä lapsen kanssa, sillähän se selviää!

Ja kumpi sen leikin taas luokaan - lelut vai ne lapset?
Mielestäni lelun pitäisi olla sellainen, joka saa mielikuvituksen lentämään. Lelu joka synnyttäisi monenlaisia leikkejä, oli leikkikaverina sitten tyttö tai poika. Maailma ei kuitenkaan ole sama kuin meidän lapsuudessamme. Lelut ja niihin liittyvät odotukset tai oppimistavoitteet ovat erilaisia. Ja kumpi sen leikin taas luokaan - lelut vai ne lapset?

Kaupoissa odottavat lelut on rajattu tarkoin värikoodein: Tytöille pinkkiä, pojille "poikien värejä". Pinkit lelut sisältävät oppitunnin söpöstelystä tai naisena olemisesta, mustat ja tummanvihreät lelut liittyvät taisteluihin tai liikennevälineisiin. Oletteko nähneet Facebookissa kiertävän kuvan pinkistä lastenhuoneesta, jonka keskellä istuu tyttö ympärillään kaikki lelunsa. Kuva kertoo paljon kauppojen lelutarjonnasta, mutta myös meistä aikuisista kuluttajina. 

Voiko neljävuotiaalle sanoa, että joulupukki ei tuonut toivomaasi, koska se olisi ollut ekologisesti väärin?
Voisiko lelu olla väriltään sukupuolineutraali vai tekeekö sellaisen pohtiminen minusta vauhkoontuneen kukkahattutädin? Se täti minussa pohtii myös, onko chilpad tai pelikonsoli mielikuvitusta kehittävä vai rajoittava lelu. Pitääkö lelujen hankinnassa miettiä valmistusmaata ja tehtaan työolosuhteita vai sitä, jääkö oma lapsi kavereiden leikin ulkopuolelle, jos hittilelua ei pukin pussista löydy? Jos leluun tarvitaan kuusi patteria ja me ostamme sen, mitä se kertoo meistä vanhemmista vastuullisina kuluttajina? Voiko neljävuotiaalle sanoa, että joulupukki ei tuonut toivomaasi, koska se olisi ollut ekologisesti väärin?

Puhumattakaan lelujen hinnoista - tämän joulun hittilelu maksaa lähes sata euroa. Tiedättehän sen karvaisen interaktiivisen pehmolelun? Kliseistä mutta raadollisen totta on, että joulu on hankinta-aikaa, ostovoima pullistelee hauiksiaan. Ne joilla ei ole ylimääräistä taskun pohjalla, tuntevat itsensä alemman luokan kansalaisiksi kun "hankitteko lapsellenne tabin vai älykännykän?” -keskustelu on kuumimmillaan.

Mitä sinne lahjakääreisiin sitten pitäisi lapsille paketoida? Ehkä jonkinlainen kompromissi olisi hyvä? Ostanko pinkkiä muovia, ekologisia puulahjoja ja älykästä tekniikkaa hyvässä yhteisymmärryksessä? Ehkä ulkoistan krääsän antamisen isovanhemmille, vaikkei se eettistä ongelmaa poistakaan? Tai ostan vain eettisiä lahjoja ja opetan lapsilleni, että kaikkea ei aina voi saada? Pitäisikö minun unohtaa koko pohdiskelu ja lähteä lelukuvaston innoittamana kauppoihin ryysimään?

Oikeaa vastausta tuskin on. Aion ostaa periaatteitani arvelluttavan zombi-nuken, liikkuvan hevosen ja ehkä lentävän keijunkin, mutta pakettiin sujahtaa myös lautapelejä, perheen yhteisiä askarteluhetkiä ja ne itsetehdyt keppihevoset. Uuden vuoden lupaukseni on tarkkailla ostokäyttäytymistäni ensi vuonna. Ehkä voin parantaa maailmaa muulloinkin kuin jouluna?

Linkit: