Hyppää pääsisältöön

Päätöskolumni 6. Saat sen, mistä luovut...

Miinan päätöskolumni

Saat sen, mistä luovut...

Lähes vuosi sitten Valokuvan voimaa -perheet aloittivat mullistavan prosessin, jonka tarkoituksena oli palauttaa rakkautta perhevalokuvaan tekemällä siitä vastavuoroista voimauttavan valokuvan menetelmän avulla. Pyrkimyksenä oli palauttaa perheenjäsenten välille rikkoutunutta läheisyyttä ja luottamusta sekä korjata kommunikaation vaikeuksia, väärinymmärryksiä ja suhteen historian aikana tapahtuneita loukkaantumisia ja loukkaamisia. Vaikeaksi tämän teki se, että päähenkilöt Ninni, Eero, Franz, Marianna, Roosa ja Johanna kaipasivat itse paljon asioita siltä läheiseltään, jonka vuoksi he olivat hakeutuneet mukaan valokuvaprosessiin. He halusivat ja tarvitsivat tulla itse kohdatuksi uudella tavalla ja tulla ymmärretyksi niissä asioissa, jotka olivat aiheuttaneet perhesuhteiden etääntymistä.

Sen sijaan, että prosessissa olisi alettu selvittämään niitä asioita, jotka mukaan ilmoittautuneen perheenjäsenen kannalta olivat menneet väärin, koko asetelma keikahtaakin päälaelleen: juuri tarvitsevampi perheenjäsen joutuu nielemään prosessin ajaksi omat kaipauksensa ja pettymyksensä ja kohtaamaan hänelle tunnetasolla haasteellisen perheenjäsenen puhdistetuin silmälasein: täysin tämän omista lähtökohdista käsin. Käytännössä päähenkilö joutuu olemaan perheenjäsenelleen hyväksyvä ja arvostava katse, kohdistamaan kiinnostuksensa niihin asioihin, jotka ovat läheiselle tärkeitä. Innostumaan ja vaikuttumaan niistä löydöistä, joita perheenjäsen prosessissa tuottaa, vaikka ne olisivat ihan muuta, kuin prosessiin hakeutunut perheenjäsen itse on toivonut. Hänen tulee päästää ihon alle ne asiat, joita perheenjäsen jakaa prosessin aikana omasta todellisuudestaan, jotta hän voisi nähdä rakkaansa uusin silmin: herkemmin ja kuuntelevammin ja kiitollisena siitä yksityisestä ja salatusta, jota hänelle on näytetty.

Monessa valokuvan voimaa -jaksossa nähtiin tilanne, jossa katsoja myötäelää mukana valokuvaprojektia perheenjäsenelleen tekevän päähenkilön kaipausta tulla kohdatuksi ymmärtäväisemmällä tavalla. Prosessin alussa hän saa lähestymisyrityksilleen kuitenkin myös perin kömpelöä ja kulmikasta vastakaikua, jonka tv-katsojakin havaitsee olevan syvästi haavoittavaa. Miksi ihmeessä siipeensä saaneen päähenkilön pitäisi viileästä kohtelustaan huolimatta niellä oma pettymys ja lähestyä perheenjäsentään yhä uudestaan, puhtaasti rakastavalla ja hyväksyvällä tavalla? Eikö se ole kohtuutonta ja epäreilua? Eikö hänen kuuluisi saada hyvitystä menneistä? Eikö asetelman pitäisi olla juuri toisin päin: että se toinen kerrankin kuuntelisi, mitä päähenkilöllä on sanottavanaan? Eikö sen vilpittömästi kaipaavan kuuluisi saada juuri se rakastetuksi ja hyväksytyksi tuleminen, jota hän tarvitsee? Eikö se olisi kohtuullista?

Näinhän päähenkilö tuntee silloin, kun suhteen luottamus on rikkoutunut menneisyyden tapahtumien vuoksi: että hän itse on se kiltti, kärsivällinen, väsymättömästi ja vilpittömästi yrittävä. Ja se perheenjäsen on se kylmä ja kohtuuton, päähenkilön tunteista piittaamaton. Ongelmat johtuvat siitä toisesta. Jos päähenkilöä loukannut perheenjäsen katsoisi peiliin, näkisi aiheuttamansa kärsimyksen ja tekisi muutoksen; silloin suhde voisi korjaantua. Päähenkilö kokee olevansa oikeutettu anteeksipyyntöön ja siihen, että se toinen ottaa ensimmäisen askeleen sovinnon tiellä.

Kulmikas vastakaiku valokuvaprosessin aikana ei kuitenkaan kerro perheenjäsenen kovuudesta tai todista sitä, että hän on se ”paha” osapuoli. Se kertoo hämmennyksestä päähenkilön toiveiden edessä, ja siitä, että prosessin tarkoitusperät näyttäytyvät vielä hänelle hämäriltä. Turvallisuuden tunne ei ole rakentunut riittävästi. Perheenjäsen ei voi tietää, mitä herkästi loukkaantuva ja dramaattinen päähenkilö oikein haluaa häneltä? Syytetäänkö häntä jostain? Perheenjäsen aistii äärimmilleen viritetyt odotukset ja havaitsee sen, ettei hän vastaa niihin toivotulla tavalla. Mitä enemmän projektia hänelle tekevä päähenkilö näyttää loukkaantumistaan, edes rivien välistä, tai mitä enemmän hän esittää omia toiveitaan projektin kuvien suhteen, sitä enemmän prosessi menee suppuun. Vaikka päähenkilön motiivi projektille on: ”katso minuun”, hänen tulee hyväksyä, että projekti saa palvella perheenjäsentä tämän omissa ajankohtaisissa asioissa, jotka eivät välttämättä mitenkään liity koko keskinäiseen suhteeseen tai päähenkilön tarpeisiin. Perheenjäsenellä on oikeus kiinnittää katseensa hänelle itselleen korjaaviin asioihin, mikä voi alussa tuntua päähenkilöstä, ettei projekti palkitse häntä, vaan että ”hänestä katsotaan jälleen kerran ohi”.

Turvallisuuden tunteen rakentuminen on äärimmäisen herkkä prosessi ja siksi kaikki kritiikki on prosessin aikana kielletty. Toisesta, eikä itsestä – eikä kummankaan kuvista, saa sanoa mitään muuta, kuin hyviä asioita. Tarkoitus on katkaista loukkaantumisten ja kritisoiduksi tulemisen pelon kierre. Kuvausprojekti on rituaalinen tapahtuma, jossa molempien osapuolten mieliin syntyy kokemus siitä, että nyt me todella haluamme katsoa toisiamme uudella tavalla. Me pystymme laittamaan syrjään vanhan kamppailun siitä, kumpi oli oikeassa tai kumpi tuli tunteineen ja tarpeineen kaltoin kohdelluksi suhteessa. Me haluamme katsoa toisiamme puhtaalta pöydältä ja palauttaa näkyviin sen kaipuun toisiamme kohtaan, joka on jännitteiden ja rikkoutuneen luottamuksen alla. Prosessin tarkoituksena on rakentaa osapuolten mieliin tunnetasolla uskottava kokemus siitä, että molemmat osapuolet näkevät toisensa hyvänä.

Valokuvan voimaa –sarjan päätösjaksossa viimeisen perhetarinan päähenkilö Johanna kertoo, että hänessä on tapahtunut isän kanssa tehdyn herkän valokuvaprosessin jälkeen muutos. Johanna on tunnistanut, millä tavoin on aiemmin toiminut isäänsä kohtaan: "Koska mun isä ei ole ollut läsnä mun elämässä antamassa mulle niitä asioita, joita mulle kuuluu, niin mähän voin kohdella häntä miten vaan. Mä voin komennella, sanoa, mitä tehdään, koska minulla on siihen oikeus. Hänen on otettava kaikki vastaan ja korvattava kaikki se vääryys, jonka hän on tehnyt minulle. Olen joutunut tekemään todella paljon töitä ja mussa on tapahtunut jotain suurta, koska mä olen pyytänyt isältäni anteeksi. Mä olen pyytänyt anteeksi, että olen hänelle räyhännyt ja käyttäytynyt sopimattomasti.”

Omalta kannalta perusteltujen ja oikeutettujen tarpeiden syrjään laittaminen ei ole helppoa. Dialogisuus ja vastavuoroisuus on vaikeinta juuri sen ihmisen kanssa, joka on se läheisin, sillä silloin mukana on eniten omaa tarvitsevuutta ja oletusta toisen tietämisestä. On vaikea nähdä toista kuuntelevasti, sillä oma kuva hänestä voi olla niin aukoton ja jo valmiiksi pettynyt: ”se kuitenkin aina reagoi noin”. Eero toteaa päiväkirjakameralleen ennen retkeä äidin kanssa: ”Nyt kun katson tätä tehtävänantoa – tulee tämä järisyttävä kauhea vaikeus, haaste, että mun pitäisi luopua joka kerta siitä, mikä on mulle tärkeää ja nähdä kaikki äidin tuottamat asiat hyvänä. Eli katsoa asioita äidin perspektiivistä. Eli joudun aluksi pakottamaan itseni siihen, että näen äidin hyvänä.”

Onneksi pakottamista ei tarvitse jatkaa ikuisesti: valokuvaamisen lumo ja yhteinen flow ja innostuminen alkaa toimia. Kuvaustilanteissa omasta läheisestä näkee aidosti uusia piirteitä, joita voi arvostaa, joista voi liikuttua. Marianna kertoo, että välillä oman lapsen ja hetken kauneus tuntui siltä, ettei voi edes hengittää. Eero kertoo, että herkät ja kauniit sanat tuntuivat aluksi juuttuvan kurkkuun: oli vaikea siirtyä vuorovaikutuksessa aidolle tunteen tasolle. Roosa kertoo, että sisko näytti kuvausretkellä itsessään kärsivällisyyden ja tavoitteellisuuden, jota Roosa ei ennen tuntenut, ja joka muodostui siskojen suurta erilaisuutta tasapainottavaksi siteeksi. Roosa oli aina ajatellut siskoa kärsimättömäksi. Perheenjäsen antaa prosessin aikana omaa tunnekamppailuaan käyvälle läheiselleen ne välineet, joilla tämä saa nähdä hänet uusin silmin ja pääsee tunnetasolla hänen puolelleen. Syntyy hellyyttä, pehmeyttä: liikuttumista kuvaushetkellä ja kuvien äärellä paljastetusta äärimmäisen yksityisestä, jonka jakaminen aina perustuu luottamukseen.

Valokuvan voimaa -sarjan perhetarinoiden vaikuttavia lähentymisiä ei olisi voinut tapahtua ilman luopumista omasta hyvityksen tarpeesta. Anteeksianto ja korjaantuminen tapahtuu paradoksin kautta: luopumalla omasta oikeudesta ymmärretyksi tulemiseen, jolloin suhteesta poistuu syytösten ja vaatimusten luoma jännite. Franz joutui luopumaan toiveestaan tehdä veljen kanssa paluumatka yhteiseen lapsuuteen. Hän sai perusturvallisuuden ja ehjyyden kokemusta, joka ei ollut lopulta kiinni veljen tai isän hyväksynnästä. Ninni joutui luopumaan omista näkemyksistä, luovuutta pursuavista ideoista, loukkaantumisesta sisaruksiin ja äitiin: ja hän sai tutustua siskoon ja äitiin aikuisina, tasavertaisina naisina ja näyttää itsensä heille uudella tavalla. Johanna joutui luopumaan isän rakastavan katseen vaatimisesta, jolloin hän lopulta saa juuri sen: rakastavasti häneen katsovan, tyttärestään ylpeän isän.

Kun perheenjäsen, jolle projektia tehdään, kokee tulevansa kohdatuksi ymmärtäväisesti, avoimessa tilassa, jota hänen läheisensä ei täytä pyynnöillä, toiveilla ja näkemyksillä, suhteeseen syntyy turvallisuuden ja hyväksynnän tunnetta. Silloin perheenjäsen voi tulla pois varautuneisuudesta, syytetyn roolistaan, ja näyttää itsessään olevaa herkkyyttä ja pehmeyttä päähenkilöä kohtaan. Silloin päähenkilökin lopulta saa juuri sen anteeksipyynnön ja arvostuksen ilmaisun, jota on kaivannut. Aina se ei tapahdu sanoin. Jo läheisen teko suostua prosessiin, joka päähenkilölle on tärkeä ja jonka tarkoitusta hän ei ymmärrä, on rakkauden teko. Hän lähtee johonkin sellaiseen, joka on hänen vihaiselle ja pettyneelle rakkaalleen tärkeää, tietämättä, mihin se johtaa ja mitä se merkitsee. Se osoittaa suurta luottamusta ja halua korjata sitä, mikä on mennyt rikki.

Johanna sanoo: “Nykyään, kun mun isä katsoo mua, niin mä tiedän että hän on ylpeä ja että olen hänelle rakas. Miten isä ottaa fyysisestikkin kontakia muhun, niin mun mielestä se kertoo siitä, että hän ymmärtää sen, että meillä on nyt tässä uusi aika. Mä uskon, että isä luottaa siihen, että menneisyyden taakka on nyt heitetty. Mä haluan hänelle välittää sen, ettei hänenkään tarvitse sitä taakkaa kantaa. Hänkin sai nyt uuden mahdollisuuden ja hän tarttui siihen. Hän on tehnyt suuren korjaavan työn tässä.”

Oulussa 18.3.2014

Miinan viides viikkokolumni

Tunneilmaisua – hillitysti vai pidäkkeettä?

Monessa Valokuvan voimaa -jaksossa perheenjäsenten keskeinen, väärinymmärrystä aiheuttava erilaisuus, on heidän luontainen tunneilmaisun tapansa. Viimeisimmissä, Roosan ja Vilman sekä Johannan ja Hannun jaksoissa, ydin on oikeastaan juuri tässä: on vaikea tunnistaa ja tulkita toisen rakkauden ilmauksia, kun ne kerrotaan sellaisella kielellä, joka ei ole itselle ymmärrettävä. Toinen kaipaa sanoilla ja aisteilla osoitettua rakkautta ja toinen osoittaa rakkautta teoilla. Sanoja kaipaava kokee, ettei rakkautta ole ja tekoja antava, ettei rakkautta arvosteta, koska tekoja ei ymmärretä siinä merkityksessä. Voimauttavan valokuvan projektien ideana pohjimmiltaan onkin ollut oikeastaan lisätä osapuolten ”tunnekielitaitoa”, kykyä lukea sen erilaisen tapaa osoittaa rakkautta ja oppia laventamaan omaa tunneilmaisua hänelle tavoitettavammaksi.

Siskosten, Roosan ja Vilman tarinassa erilainen tunneilmaisun tapa voi jäädä piiloon muutenkin ilmiselvän erilaisuuden alle: myös maailmankuvat ja kiinnostuksenkohteet ovat melkein päinvastaisia. Nekin aiheuttavat vaikeuksia arvostaa toisen valintoja, mutta suurempi asia on jatkuvasti väärintulkintoja aiheuttavat luonne-erot. Pikkusisko Roosa on herkkä ja kokee ja näyttää tunteet pidäkkeettä ja voimakkaasti. Isosisko Vilma kätkee tunteita itseensä, ilmaisee ne hillitysti ja kokee, ettei ole oikein vaivata muita omilla suruilla. Koska Vilma ei näytä välittämistäänkään ylitsevuotavasti, Roosan kielellä, tuntuu Roosasta, ettei Vilma välitä. Vilmaa taas kauhistuttaa Roosan ylitsevuotavat tunneilmaisut ja hän kokee Roosan kiivaana ja tuomitsevana. Siskosten äiti kiteyttää väärintulkintojen synnyn: toinen aina ylireagoi ja toinen alireagoi. Molemmat tytöt ovat taipuvaisia ajattelemaan, että se oma tapa ilmaista tunteita on kehittyneempi ja tavoittelemisen arvoinen. Sisarussuhde muuttuisi paremmaksi, jos se toinen muuttuisi enemmän itsen kaltaiseksi. Roosa toivoo, että kuvausretkellä Vilma oppisi heittäytymään ja hassuttelemaan, Vilmalle merkityksellisintä on, että Roosa kerrankin halusi olla samanlainen kuin hän: olla yhteiskuvassa yhdessä, esteettisinä ja huoliteltuina.

Johannan ja Hannun isä-tytär-tarinassa erilaista tunneilmaisua selittää myös sukupolvierot ja elämänhistorian muovaamat tavat suojata itseä. Johanna-tytär ilmaisee lämpöä siinä missä pettymystäkin selvästi ja sanallisesti, isän kokemuksen mukaan jopa kärkkäästi. Johanna itse pyrkii omassa äitiydessään olemaan läheinen ja salliva lapsen tunteille ja kaipaisi, että isä olisi sitä myös hänelle sekä pienelle Metsäkukka-tyttärelle. Hannu-isä ei voinut omassa lapsuudessaan näyttää oman isänsä kuoleman jättämää surua, sillä mitään lohdutusta ei ollut tarjolla. Hannu kokee, että jotain meni silloin rikki, eikä sen jälkeen ole ollut mahdollista näyttää herkempiä tunteita. Työssään hän joutui katsomaan asioita kriittisesti, jonka hän koki heijastuvan vaativuutena myös tapaan, jolla hän katsoi Johannaa. Hannu kokee arvostettavana Johannan määrätietoisen selviytymisen nuoruuden vaikeista vuosista ja perhetilanteesta. Haavoittavissa elämäntilanteissa olisi voinut olla liian lamaavaa jäädä kuuntelemaan, miltä itsestä tuntuu. Isä ei tunnista Johannan herkkyyttä, ja voi olla, ettei Johanna ole isälle voinut pettyneiden tunteittensa takia sitä juuri näyttääkään. Lopputulos on, että Johanna ei tiedä, rakastaako isä häntä ja Hannu kokee, että tytär on hänelle kova ja äkäinen. Kuitenkin Hannu kokee nimenomaan rakastavansa Johannaa siinä, että hän huolehtii Johannan lapsesta ja on lapselle se puuttuva ”ukki-isä”, jonka menettämisen kivun Hannu omakohtaisesti tuntee. Johanna taas kokee, ettei itse koskaan saanut olla tuo pieni tyttö, jota hänen isänsä hoitaa nyt rakastavasti.

Voimauttavan valokuvan prosessissa molemmat perheenjäsenet tulevat vastaan toisiaan, kun ensin turvallinen ilmapiiri on syntynyt. Se tarkoittaa, että syytökset menneiden rikkovista tapahtumista laitetaan syrjään ja vaatimukset toisen muuttumisesta puretaan. Jommankumman tulee aloittaa ja tehdä ensimmäinen askel omien tunnetarpeiden syrjään laittamisesta prosessin ajaksi. Johanna ja Roosa kuvaavat tapahtumasarjaa tunnevuoristoradaksi, jossa on äärimmäisen herkillä ja haavoittuva. Se, ettei läheinen reagoi siten, kuin toivoisi, aiheuttaa pettymyksen tunteita ja on vaikeaa olla arvostava ja hyväksyvä katse ihmiselle, jonka kokee rikkoneen itseä vastaan. Johanna kertoo haluavansa pois pettyneen pikkutytön tunteista, joihin hän vajoaa silloin, kun isä ei täytäkään tyttärensä tarvitsevuutta. Koska prosessi on rajattu, on mahdollista kestää omien tunteiden ja tarpeiden nieleminen hetken aikaa. Se on välttämätöntä, sillä pienikin oman pettymyksen näyttäminen rikkoo parin välille syntyvää pehmeyttä. Kuvaajan tehtävä on iloita ihan jokaisesta pienestäkin asiasta, josta hänen päähenkilönään oleva perheenjäsen innostuu ja välittää oma kiinnostus, läsnäolo ja innostuminen takaisin. Aluksi se on vaikeaa ja siihen pitää pakottaa itsensä. Mutta se ei ole vaikeaa kauaa: kun syntyy yhteinen innostuminen ja lumoutuminen kuvausretken ideoista, visuaalisista sytykkeistä ja jaetuista tunteista, vie flow mukanaan. Kuvien äärellä keskitytään katsomaan hyvää ja jakamaan arvostuksen sanoja: tätä kuvan näyttämää puolta rakastan ja arvostan sinussa. Tätä puolta sinussa haluaisin tuntea enemmän. Tästä olen kiitollinen sinulle. Tästä olen ylpeä itsessäni. Kaikki kritiikki, myös piilokritiikki on kielletty. Omista ja toisen kuvista saa sanoa ainoastaan hyviä asioita.

Lopulta voi tapahtua ihmeitä: Vilma-sisko ja Hannu-isä eivät enää koe olevansa syytettyinä jostain epämääräisestä, jota on vaikea hahmottaa, mutta jonka aistii koko ajan suhteessa. Heille on tehty arvostavia tekoja ja heitä on katsottu kokonaan hyväksyvästi ja vilpittömästi innostuneena niistä aisoista, jotka ovat heille tärkeitä. Roosan ja Johannan valtava tunnetyö on palkittu: he saavat läheiseltään juuri niitä asioita, joita ovat kaivanneet: pehmeyttä ja lämpöä, rakastavia ja arvostavia katseita ja sanoja. Se jättää suhteeseen hyvän jäljen, johon voi opetella palaamaan arkivuorovaikutuksessa aina silloin, kun se uhkaa mennä vanhoille urilleen. Prosessi on kuin rituaali, joka todentaa sen, että meillä on halu aloittaa puhtaalta pöydältä ja korjata vanhoja loukkauksia. Me pystymme toimimaan ja katsomaan toisiamme toisin. Olemme toistemme silmissä rakastettuja ja arvostettuja vajavaisuuksistamme huolimatta. Molemmat tulivat vastaan toisiaan: Roosa ja Johanna kamppailivat voidakseen puhdistaa pettymysten värittämät silmälasinsa ja tunnistaa läheisensä uudella tavalla. Vilma ja Hannu tekivät rakkauden teon lähtiessään siskonsa ja tyttärensä vuoksi prosessiin, joka oli heille tuntematon ja jonka tarkoitukset aluksi näyttäytyivät hämäriltä. He halusivat luottaa ja uskalsivat luottaa.

Hannu kertoo prosessin jälkeen, että se ei ole muuttanut Johannaa. Johannan on sama. Mutta isän kuva Johannasta on muuttunut. Johanna ei olekaan niin kova, kuin miten hän on isälle näyttäytynyt. Johannan veli uskoo, että kun isä nyt lähentymisen jälkeen kokee, ettei Johanna enää syytä häntä, tulee isä vain koko ajan ylpeämmäksi Johannasta. Silloin hänen on helpompi omaksua Johanna jälleen tyttärekseen. Johanna sanoo: ”Minä sain isän”. On syntynyt hyvä kierre.

Helsingissä, 11.3.2014

Miinan neljäs viikkokolumni

Rakas, erilainen perheenjäsen. Miten näyttäydyn toisille?

Voimauttavan valokuvan menetelmässä ajatellaan, että läheisiä ihmissuhteita voi muuttaa vain muuttamalla peilaamista, jota suhteessa tapahtuu. Pettyneeseen tai syyttävään sävyyn vastataan puolustusasemiin vetäytymisellä tai vastasyytöksellä, pehmeä ja avoin lähestyminen synnyttää luottavaisen tilan. Siksi omaa kohdatuksi ja ymmärretyksi tulemista voi parhaiten kohentaa keskittymällä ensin kuulemaan ja näkemään juuri se ihminen, jonka taholta ei itse koe tulevansa ymmärretyksi.

Mariannan ja Gretan jaksossa on liikuttavaa, että toisiaan syvästi rakastavat perheenjäsenet jäävät vieraiksi toisilleen oman peruserilaisuutensa takia. Nopearytminen ja verbaalinen äiti tuntee itsensä näkymättömäksi ja ei-rakastetuksi, kun hänen hidasrytminen ja aisteihin uppoutuva lapsensa ahdistuu äidin sanallisista ymmärtämispyrkimyksistä. Äiti puhuu liikaa, väärällä tavalla ja rytmillä, jolloin lapsi ei pysty omaksumaan aggressiiviseksi kokemaansa sanatulvaa. Lapsesta tuntuu, että pää räjähtää. Äiti etsii kysymyksillään vastauksia hämmennykseensä lapsen edessä: miksi käyttäydyt näin, miksi et toimi, kuten toivon, miksi et kuule minua? Kuka sinä olet? Miksi olet tuollainen? Äidille lapsi ei ole ennustettava tai looginen. Lapsi kokee, että äiti ei kuule ja omaksu mitään kuulemaansa. Että äiti ei katso ja keskity häneen. Äiti ei ymmärrä häntä. Lapsi kokee itsensä ulkopuoliseksi perheessä.

Se, että kaksi perheenjäsentä ovat erilaisia, on ihan tavallista. Arki voi sisältää väärinymmärryksiä, loukkaantumista ja loukkaamista, jota kukaan ei tarkoita. Se on traagista, sillä kokemus ymmärtämättömyydestä yhdistyy rakkauteen. Kokevatko kaikki perheenjäsenet itsensä yhtä rakastetuiksi? Onko kaikkia perheenjäseniä yhtä helppo rakastaa? Kummankaan perheenjäsenen biologisesti ominainen tapa reagoida asioihin ja hahmottaa maailmaa, ei ole oikea tai väärä. Kumpikaan ei ole parempi tai kehittyneempi. Ne ovat vain erilaisia. Samalla puolella olemisen tunne ihmisten välillä syntyy yhdenmielisyyden ilmaisemisesta, komppaamisesta. Toisin sanoen, sovittautumisesta sen toisen, itselleen erilaisen ihmisen, rytmiin ja maailmaan. Toistensa ajatuksista ihastuneet ja innostuneet keskustelijat matkivat ja peilaavat huomaamattaan toistensa ilmeitä ja eleitä. Se viestii: me tykkäämme toisistamme, me tavoitamme toistemme kuvaa maailmasta. Tätä, ei pelkästään sanoihin perustuvaa vuorovaikutusta, opetellaan menetelmän avulla.

Voimauttavan valokuvan perusajatus on kääntää valokuvaamisen dynamiikka toisin päin. Sen sijaan, että kuvaaja kuvaisi toisen ihmisen ikään kuin jäykin, suorin vartaloin, oman sabluunansa ja suodattimensa kautta, hänen tulee kuunnella kuvaamansa ihmisen tapaa nähdä maailma. Kuvaajan tehtävä on innostua ja ilmaista katsein, elein, äänensävyin arvostus kaikelle sille, mikä lähtee hänen kuvaamastaan ihmisestä, vaikka sen ymmärtäminen olisikin hänelle hankalaa. Kuvatessa hiljennytään katsomaan, lumoutumaan, aistimaan toista ihmistä – hänen ideoitaan, tapaansa olla yhteydessä ympärillään olevan todellisuuden kanssa. Kuvaajan tehtävänä on välittää oma lumoutuinen takaisin kuvan päähenkilölle.

Marianna kertoo, että oman lapsen kauneus kuvaushetkissä sai pidättämään hengitystä. Sillä hetkellä oli vain tärkeää saada välitettyä lapselle oma rakkauden lahja: ”Näin kauniina sinut näen”. Hetki tuntuu niin pyhältä, ettei silloin uskalla tehdä mitään väärää, jottei se rikkoudu. ”Miten voin saada talteen tämän arvokkaan, sellaisena, kuin sen silmissäni näen?” Marianna koki, että tärkein oivallus prosessin aikana oli katse: että hänen ei tarvitse saada sanallisia vastauksia lapsen vierauteen, vaan hän voi arjen hankalissakin tilanteissa tehdä, kuten kuvatessa: keskittyä odottamaan, katsomaan ja ihmettelemään lasta: tuollainen tämä ihminen on.

Mariannan ja Gretan tarinassa perheelle tapahtuu valtava mullistus siksi, koska äiti muuttuu ensin. Äiti on kiltti ja ymmärtäväinen lapselleen. Äiti uskaltaa katsoa omaa rooliaan perheessä. Hän haluaa ymmärtää sitä, miten muut perheenjäsenen hänet kokevat. Miltä äidin ja tyttären konflikti näyttäytyy muulle perheelle ja millaisena läheiset haluavat nähdä hänet, vaikka palaute myös haavoittaa Mariannaa. Hän haluaa sydämestään lähestyä lastaan eri tavalla. Hän kamppailee oman perusrytminsä kanssa, työskentelee rauhoittaakseen oman nopeutensa ja pystyäkseen kuuntelamaan ja keskittymään oman lapsen näkemiseen. Gretassa äidin rakastava aloite herättää vastavuoroisuuden ja halun tulla äitiä vastaan. Hänestä hienot kuvat ja kokemus ei ollut lopulta niin tärkeää. Jo se riitti, että hän näki äidin todella yrittävän korjata heidän välejään!

Greta sanoo: “Vähän tyhmältä on tuntunut, että mut on
nostettu liian jalustalle. Mä haluaisin jotenkin korvata muillekin sen, koska on ihan absurdia ajatella että yksi on erilainen ja nyt sitä pitää huomioida. Kaikki on yhta lailla erilaisia ja arvokkaita. Koko aika on puhuttu siitä, kuinka äiti on kohdellut mua väärin, mutta mä uskon, että suurin osa riidoista ei ala pelkän yhden ihimisen takia. Ei se ole pelkästään äiti, se minkä takia meillä on ollu huonot välit. Mä olen miettinyt, että ehkä munkin kannattais olla helpompi.

Olen huomannut että olen ajatellut, etten ole ikinä kuulunut tähän perheeseen. Nyt kun on tätä varten katsottu vanhoja videoita ja kuvia, niin mä ajattelen, että eihän meillä olekaan ollut hirveetä kotona. Että se on ollut vaan joku mun ajatus. Ja olen miettiny, et miksi mä olen ajatellu, että olen toisarvoinen. Se näyttää ehkä enemmän siltä niissä videoissa, että mä olisin jotenkin vaan vähän väliä vähän poissaoleva, niinkuin muissa maailmoissa. Mutta ei mua sillä tavalla ole syrjitty tai mitään. Että se on ollut mun joku ihan outo kuvitelma.

Mä uskon että ei meille synny hirveesti kinaa nyt just sen takia, kun äiti on vähän rauhallisempi. Mutta jos nyt kävisikin, että esimerkiksi äiti on väsyny, niin mun pitää vaan muistaa ottaa sekin huomioon, että se ei voi koko aika huomioida mua, vaan mun on kans annettava takas.”

Mariannan toinen tytär, Gretan isosisko antaa äidille palautetta rohkeudesta:
”On tärkeää, että osaa antaa anteeksi ja ottaa vastaan myös sen kritiikin mitä joku voi antaa sulle. Vähän niin kuin ne kuvat, joissa kuvasin äitiä vihaisena. Vihasuus on kauhean hallitsevaa, että jos on vihanen jollekin ihmiselle, niin se tuntuu siltä, että on vihainen koko perheelle. Se oli jotenkin niin järkyttävääkin, kun kuvat jälkeenpäin oli paljon kamalampia, kuin se kuvaushetki. Jokaisen äidin, niin kuin jokaisen ihmisen, pitäisi saada kuulla myös miten muut on kokeneet tietyt asiat. On aika hienoa kuitenkin, että äiti uskaltaa omilta lapsiltaan saada tollaista kritiikkiä, joka liittyy siihen äidin rooliin.”

Viikon siemenkuvaketjun aiheena on Mariannan viitoittama, tärkeä tehtävä: miten omat läheiset meidät näkevät? He voivat katsoa meitä joskus paljon tarkemmin, mutta usein paljon armollisemmin, kuin itse näemme.

Helsingissä 24.2.2014

Miinan kolmas viikkokolumni

Perhevalokuvien merkitykset – ketä on rakastettu perheessä?

Valokuvissa on se hieno juttu, että niiden avulla on mahdollista tavoittaa vuosikymmeniä vanhoja hetkiä tunnetasolla tuoreesti. Vaikkapa omaa lapsuus- tai nuoruuskuvaa katsomalla voi tuolle kuvassa olevalle lapselle, joka on minussa edelleen, antaa oman hellän ja armahtavan katseen. Voin todeta aikuisen viisaalla pehmeydellä, että tuo koulukiusattu, hellyttävä finninaama on suloinen ja arvokas nuori, että se ei ollut sinun vikasi! Tämän vuoksi on vahinko, jos perheessä on kuvattu vain hymyileviä hetkiä. Usein elämän satuttavat käännekohdat voivat olla juuri niitä, joiden kohdalla myöhemmin kipeimmin kaipaisi tuota mahdollisuutta: katsoa itseään jälkikäteen korjaavasti.

Kolmannen jakson päähenkilöt, veljekset Franz ja Kim halusivat koota lapsuuskuvistaan yhteisen veljespalapelin. He halusivat siis yhdistää erilliset muistonsa ja valokuvansa: täydentää elämäntarinansa aukkopaikat. He halusivat muistaa yhdessä sen, mikä on ehjää ja kannattelevaa. Franz ja Kim saattoivat nyt aikuisina katsoa pientä poikaa itsessään juuri sillä tavalla, kuin hän olisi lapsuudessaan tarvinnut tulla katsotuksi.

Franz sanoo: "Tää projekti liittyi itseksi tulemiseen. Joskus mulla oli herkkä lapsi -vaihe, että kaipasin isää, äitiä, juuri niitä asioita, joita ei oikeastaan ole koskaan ollutkaan, niitä turvallisia rakenteita. Löysin, että voin saada kuitenkin ehjyyden toista kautta."

Kaksi eri ihmistä muistaa ihan eri asioita samassa valokuvassa ja kokisi ihan eri hetket muistamisen arvoisina. Siksi toinen ihminen ei voi kertoa minun puolestani tarinaani. Näin kuitenkin koko ajan tapahtuu, sillä on tavallista, että perheessä yksi perheenjäsen toimii perheen elämän tallentajana. Hän kokee sen tärkeänä ja haluaa tehdä rakastavia kuvalahjoja läheisilleen. Silloin kuitenkin perheen tarina on väistämättä hänen muistikuviensa, kokemuksensa ja kaipauksensa mukainen, eikä se voi olla koskaan koko perheen tarina. Lisäksi kuvaaja itse saattaa jäädä näkymättömäksi tarinassa. Ihan kuin häntä ei olisi ollut lainkaan. Jälkikäteen se voi tuntua menetykseltä.

Franzin ja Kimin yhteisessä tarinassa on selvää, että molemmat muistavat ihan eri tavoin. He ovat kasvaneet lapsuuden ja nuoruuden erillään. Vain yhdessä he voivat koota ehjän tarinan perheestään. Miten kumpikin on kokenut samat asiat? He voivat auttaa toinen toisiaan näkemään rakastavasti pientä itseään ja heidän välillään olevaa veljesyhteyttä. Valokuvien avulla voi tehdä uudelleenmäärittelyä, katsoa toisin. Ovatko kaikki ne lausumat, joita perheessäni on esitetty, tai joita itse kannan, tosia? Haluanko ajatella näin? Jos olen aina tuntenut, että olen ollut ulkopuolinen perheessäni – voin ankkuroitua valokuvaan, jossa minut liitetään rakastavalla katseella osaksi perhettäni. Kuvan katsominen on kehollista. Katsomisen ilo ja mielihyvä, jota koen, on tunnetasolla uskottava todiste uudesta lausumasta: ”olen liittynyt lapsen ilolla perheeni yhteyteen ja minun on haluttu olevan osa sitä”. Tämä on yhtä totta, kuin väittämä osattomuudesta. Voin valita, kumpaa kokemusta haluan vahvistaa.

Voimauttavan valokuvan idea perheessä on, että yhden virallisen kuvaajan ja virallisen albumin lähtökohdasta luovutaan. Sen sijaan aletaan rakentaa yhdessä moniäänisiä tarinoita, joissa näkyy jokaisen perheenjäsenen oma kokemus ja persoona. Juuri moniulotteisuus on tärkeää, sillä valokuviin liittyy emotionaalinen merkitys: koemme, että ne elämänalueet, tapahtumat ja ihmiset, joista on valokuvia, ovat olleet muistamisen arvoisia. Eli tärkeitä, hyväksyttyjä ja rakastettuja. Käänteisesti ne asiat, joista ei ole kuvia – eivät tunnu yhtä tärkeiltä. On jopa mahdollista, että niihin liittyy häpeää, jonka vuoksi ne eivät saa olla näkyvillä perheessä. Vaikka valokuvaamisen arvoisia asioita ei perheissä useinkaan harkita kovin syvällisesti, tämä asetelma tekee valokuvista vahvan välineen arvottaa elettyä elämää. Mummolan piirongin päällä olevat hääkuvat ja ylioppilaskuvat kertovat sille sisarukselle, joka ei kirjoittanut ylioppilaaksi tai mennyt naimisiin, ettei hän täytä jotain odotusta perheessä. Keskimmäinen lapsi pohtii, onko esikoista rakastettu enemmän, koska hänestä on paljon enemmän kuvia. Ja silti näin käy lähes jokaisessa lapsiperheessä. Seuraavia lapsia ei jakseta ja muisteta kuvata yhtä paljon, kuin ihmeellistä ensimmäistä.

Valokuvien emotionaalinen merkitys lapselle on rakentaa tarinaa omana itsenään moniulotteisesti nähdystä, rakastetusta ja toivotusta lapsesta. Kun aikuisena katsomme omien vanhempiemme rakentamaa albumia, meitä kiinnostaa, tunnistammeko kuvissa näkyvän lapsen? Onko kuvissa näkyvissä se, mikä tekee minut minuksi? Oleelliset puoleni, kiinnostuksenkohteeni, tapahtumat, jotka ovat eniten muovanneet minua siksi ihmiseksi, joka nyt olen? Näkyykö kuvissa totuudellisesti se tunnelma ja yleisvire, jota lapsuudessani koin? Löydänkö oman ydinolemukseni kuvista? Onko minut tunnistettu ja hyväksytty erilaisine puolineni? Jos saan näkyä vain kilttinä ja hymyilevänä, tarkoittaako se, että muut puoleni eivät olleet yhtä toivottuja?

Voimauttavan valokuvan menetelmässä jo pieni lapsi otetaan mukaan oman tarinansa rakentamiseen, sillä vanhempi ei voi rakentaa sitä lapsen puolesta. Vanhemman tarina voi ainoastaan täydentää lapsen tarinaa ja kertoa hänelle siitä, miten häntä on katsottu ja rakastettu. Lapsi saa valita itselleen tärkeät kuvat ja kuvista yhdessä kootaan albumeita, digitaalisia esityksiä, seinänäyttelyitä, mitä vaan, joissa on tallessa lapsen omat perustelut sille, miksi kuvat ovat tärkeitä ja mitä hän näkee niissä. Tällainen tarina, jossa kuuluu lapsen oma ääni sekä näkyy omat ensikirjoitetut harakanvarpaat, vinoon liimatut kuvat tai tyylitön määrä koristeita, hänen tärkeät asiansa, joita aikuiset eivät osaa havaita – on juuri se ainutkertainen tarina, jota kukaan muu ihminen tässä maailmassa ei voi kertoa. Lapselle myöhemmin nuorena ja aikuisena se on korvaamaton mahdollisuus muistaa omaa itseä, sitä, mikä jokaiselta meistä myös ajan myötä vähitellen muistikuvien ohetessa katoaa: millainen olen ollut – mikä minussa on jo lapsuudesta asti ollut samaa. Lasten itse tekemissä kuvissa näkyy se, etteivät lapset ole vain pieniä ja suloisia, vain viisaita ja ymmärtäväisiä. Lapset tajuavat omalla tavallaan ihan kaiken, mitä perheessä tapahtuu. Siksi heidät pitää kohdata arvostavasti ja vastavuoroisesti ja ottaa osaksi niitä asioita, joita perheessä tapahtuu.

Voimauttavan perhekuvan idea voisi olla sekalainen kuva rakastettavasta sortin sakista. Sen sijaan, että kuvaamme juhlavia pönötyskuvia, joissa jokainen perheenjäsen on ängetty samaan muottiin – voisimme kuvata kuvia, joissa näkyy jokaisen perheenjäsenen erilaisuus ja oma maailma, joka joiltain osin on toisille aina vaikeasti tavoitettavissa. Juuri ne piirteet toisessa, joita emme ymmärrä, sen toisen oudot kiinnostuksenkohteet ja reagointitavat, voivat olla juuri ne asiat, jotka hän itse kokee omassa persoonassaan arvokkaina ja oleellisina. Rakastava perhekuva on sellainen, jossa jokainen perheenjäsen on tullut nähdyksi omana moniulotteisena itsenään, itse määrittelemällään tavalla. Siihen pitää liittyä kysymykset: ”miten sinä haluat tulla nähdyksi? Mikä on sinulle muistamisen arvoista?”

Helsingissä 17.2.2014

Miinan toinen viikkokolumni

Tunnenko todella rakkaani?

Välillä elämässä tapahtuu rikkovia asioita – sellaisia, joita kukaan oikeastaan ei tarkoita. Jokaisessa ihmissuhteessa – erityisesti niissä läheisimmissä, olisi hyvä aika ajoin tarkistaa, onko oma tapani katsoa toista edelleen ajan tasalla? Näenkö rakkaani niin, kuin hän kaipaa tulla nähdyksi? Tunnistanko oikeat asiat hänessä? Näenkö hänessä tapahtuneen muutoksen? Väistämättä näemme toisen aina omien tarpeittemme ja odotustemme kautta. Onko hänen vaikea toteutua omana itsenään niissä raameissa, joihin laitan hänet?

Kaksi eri ihmistä näkee ihan eri asioita samassa valokuvassa. Vanhempi voi kokea, että kuva kertoo siitä, kuinka paljon hän on rakastanut lastaan – kun taas lapsi saattaa kokea kuvan kertovan siitä, että häntä ei ole koskaan nähty omana itsenään perheessään. Voi olla, ettei kuvasta koskaan häviä se kipu, että nämä kaksi ihmistä kokevat asiat niin eri tavalla. Saman asian voisi ymmärtää myös niin, että vaikka ajattelemme elävämme tässä samassa fyysisessä todellisuudessa, tavallaan emme elä siinä. Jokainen ihminen, oman ainutkertaisen biologiansa ja kokemushistoriansa vuoksi jo havainnoi maailmaa ihan eri tavalla, mutta lisäksi vielä ymmärtää ja merkityksellistää sitä täysin omalla tavallaan. Voisi siis ajatella, että jokainen meistä elää aivan omassa todellisuudessaan. Ongelmat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa monesti johtuvat siitä, että kuvittelemme maailman olevan sama, vaikka se ei ole.

Voimauttavan valokuvan menetelmän idea on rakentaa kohtaamisia, joissa nämä ihmisten sisäiset merkitysten maailmat kohtaavat ja tulevat limittäisiksi. Tämä tapahtuu alkamalla jakaa valokuvien avulla ihmisten omia merkitysten maailmoja oletetun, yhteisen ilmimaailman sijaan: miten sinä ymmärrät – miten minä ymmärrän? Miten voisimme kokea läheisyyttä ja kestää sen, että ymmärrämme maailmaa ihan eri tavalla? Vaikeinta tämä on asioissa, jossa molemmat ovat halunneet toisilleen hyvää, mutta epäonnistuneet koskettamasta toisiaan. On rankkaa huomata katsovansa toista ihan väärin, vaikka on yrittänyt sydämestään rakastaa häntä.

Eeron ja Kertun upeassa jaksossa Kerttu-äiti pohtii näin:

"Petyin siihen, että olin luullut tuntevani oman lapseni, mutta en tuntenutkaan häntä. Pettyy toiseen, pettyy itseen, pettyy omiin odotuksiinsa. Mitä sitten on odottanut, sitä ei edes pysty sanomaan. Voihan olla, että me olisimme ajautuneet välirikkoon tai me puhuttaisi enää vain pinnallisia asioita pinnallisella tasolla. Tunnetasolla sellainen iso uutinen vastaa sitä, että joutuu käymään läpi uudestaan sen siihenastisen ihmissuhteen. Aletaan nollapisteestä aloittamaan uutta suhdetta. Mikä on ollut ennen, ei ole enää voimassa. Lähdetään hapuilemaan tuntemattomaan maastoon."

Jokainen äiti tai isä haluaa nähdä ja tuntea lapsensa. On suuri järkytys havaita, että ei ole tunnistanut oman lapsensa ydinolemusta. Voimauttavan valokuvan menetelmän idea on, ettei läheisyys ja luottamus palaa rikkoutuneeseen suhteeseen hakemalla hyvitystä tai yrittämällä pakottaa toista ymmärtämään omaa kokemusta. Se löytyy hyväksymällä sen, että molempien kokemus on yhtä oikea ja oikeutettu ja että on mahdollista, että emme jollain tasolla ehkä koskaan tule täysin ymmärtämään toisiamme. Toisen kokemus voi olla itselleni loukkaava ja toisin päin.

Eeron ja Kertun tarinassa aikuistuvan pojan ja äidin välinen luottamus on rikkoutunut tilanteeseen, jossa äiti reagoi Eeron kannalta väärin. Yksi pieni tilanne suuren suuressa ja herkässä asiassa muutti Eeron tarvitsevuuden äitiä kohtaan vaativuudeksi: kriittiseksi ja tyytymättömäksi katseeksi. Valokuvaprosessin aikana Eero teki valtavan työn tunnetasolla suostuessaan laittamaan negatiiviset tunteensa hetkeksi syrjään ja olemalla äidille puhdas, hyväksyvä katse – iloitsemalla ja vaikuttumalla asioista, joihin Kerttu-äiti halusi poikansa johdattaa. Kerttu ei vaatinut lastaan tilille tuomitsevuudesta, vaan viisaasti johdatti hänet näkemään äidin hauraana, ylenkatseitten kohteena, oman rajallisuutensa kohtaavana ihmisenä. Retkellä rakkaan ihmisen toiseuden ja vierauden kohtaamiseen, äiti ja poika löytävät uudestaan heitä yhdistäneen erityislaatuisen läheisyyden.

Eero sanoo: ”Minusta se, että halusit lähteä tähän – osoitti rakkautta. Siellä kuvausretkellä sinä asetuit ihmisten katseiden alle. Oli paljon ohikiitäviä hetkiä, joissa oli kärsimystä ja rakkaus. Missä on rakkaus? Se on näissä hetkissä, koska loppujen lopuksi ne ovat ainoita, mitä meillä on.”

Kerttu sanoo: "Kun Eero syntyi, niin mulla oli sellainen ihana ajatus, että nyt en ole koskaan yksin, että mitä tahansa tapahtuu, niin tämä lapsi on mun lähellä ainakin. Se oli sanoinkuvaamaton tunne. Nyt tuntuu, että se ihminen on minun edelleen, että en ole menettänyt häntä maailmalle. Se tuntuu tosi hyvältä. Että en ole tosiaankaan yksin, että Eero on aina mun rinnalla."

Kerttu sanoo: ”Tämähän oli huomattavasti nopeampi prosessi, kuin jos me olisimme vain lähdetty puhumaan niistä. Meillä on nyt mennyt tämä kesä tähän ja prosessi tietysti jatkuu, mutta suurin työ on tehty. Kuvien ansiosta se on tehty näkyväksi myös muille ihmisille. Tämä on tosi suuri harppaus, monta vuotta on saatu takaisin, tai menty eteenpäin. Ehkä me ei oltaisi päästykään puhumalla ihan näihin syvyyksiin. Sitä paitsi meillä on ollut hauskaa! Tehdä niitä kuvia."

Eero sanoo: ”Mun täytyy myöntää, että on uusi havainto, että se mitä itse annan, se oikeasti vaikuttaa siihen toiseen. Että se ymmärretyksi tuleminen ei tapahdu voiman kautta.”

Rovaniemellä 6.2.2014

Miinan ensimmäinen viikkokolumni

Omakuvan hyväksyminen on itsen hyväksymisen vertauskuva

Useimmille ihmisille omakuvan katsominen ei ole ihan helppoa. Voi olla, ettei kuvissa tunnista lainkaan itseään, etenkin jos kuvat on otettu hätäisesti ja kuvaajan ehdoilla, ilman omaa mahdollisuutta valita tärkeät kuvat. Kuvatuksi joutuminen voi tuntua siltä, että minulta varastetaan jotain, mitä en ole valmis näyttämään toisille.

Yleensä ajatellaan, että omakuva liittyy ensisijaisesti ulkonäköön ja siksi omakuvien tutkimista pidetään helposti pinnallisena tai narsistisena. Tämä on kapea ja virheellinen ajatus, sillä ihminen näkee omassa kuvassaan sen, miten hän katsoo itseään. Omakuvassa ihminen katsoo oikeastaan itseään silmiin. Ovatko ne sielun peilit? Mitä näen?

Omakuvassa näkyy oma sisäinen maailmani: tunteeni, persoonallisuudenpiirteitäni, eletyn elämän ja omien valintojen jäljet. Jos oma elämäntilanne on vaikea, voi olla sietämätöntä katsoa omaa kuvaa, koska se näyttää niin paljaana oman kivun. Omakuvassa näkyy kuitenkin myös omana itsenä vahvistuminen ja rakastetuksi tuleminen. Kuvaa voi tietoisesti opetella katsomaan hellästi ja ymmärtäväisesti. Omakuvan hyväksyminen on itsen hyväksymisen vertauskuva!

Ihminen näkee omakuvassa ne asiat, joita itsessä on vaikea hyväksyä. Siksi kuvan katsominen voi tuottaa eräänlaista tuplahäpeää – häpeän sitä, etten hyväksy itseäni sellaisena kuin olen. Usein omaan ulkoiseen olemukseen heijastetaan muuta armottomuutta itseä kohtaan. Lopulta kyse ei ole kehon mittasuhteista tai yksityiskohdista, jota kukaan muu ei huomaa, vaan tavasta, jolla katson itseäni. Voin päättää olla katsomatta suorituskeskeisen ja ulkoiseen keskittyvän kulttuurimme opettamalla tavalla. Voin lakata tuijottamasta kuvassa näkyvää ”virhettä” ja valita katsoa sen sijaan omaa sisäistä maailmaa ja kuvan merkityksiä: millaisia puolia haluan itsessäni vahvistaa, mikä on minulle arvokasta, millaista samuutta löydän itsestäni lapsena ja edelleen tänä päivänä?

Omakuvaan tottumisessa auttaa toisto. Samalla tavalla kun käsitelty mainoskuvasto totuttaa näkemän kauneutta rajatulla tavalla, täytyy oma silmä totuttaa näkemään elämän kehoon jättämät jäljet ja tunteet kauniina. Usein asiat, joita itse näen kuvassa virheinä, ovat samoja, joista joku muu on minulle ehkä jo lapsena huomauttanut. Kuvia katsomalla voin uudelleen määritellä omia väittämiäni: onko se, mitä luulen, totta? Voin alkaa vahvistaa kuvien avulla täysin uudenlaisia tarinoita itsestäni.

Omakuvasta puhumisen tapaan kannattaa kiinnittää huomiota – kritisoiva puhe tarttuu. Onko oikein, että esimerkiksi lapset oppivat, ettei itsestä saa pitää? Suomessa on pitkä häpeällä kasvattamisen kulttuuri: ”ei kehuta lasta liikaa ettei se ylpisty”. Pohjoismaisissa lasten hyvinvointitutkimuksissa on ilmennyt, että suomalaislapsilla on edelleen näinä päivinä paljon muita pohjoismaisia lapsia arvottomampi käsitys itsestään. Näkymättömyydellä ja kelpaamattomuudella painettua itsearvostusta korjataan vähitellen, sukupolvi sukupolvelta. Monet vanhemmat, joita ei ole lapsena nostettu, osaavat olla painamatta alas omia lapsiaan. Uudesta polvesta tulee vähä kerrallaan turvallisempi, avarampi ja rakastetumpi. Tähän yhteiseen savottaan jokainen voi liittyä päättämällä, etten puhu negatiivisesti itsestä tai toisista.

Voimauttavan valokuvan menetelmän keskeinen lähtökohta on, että omista tai toisen kuvista saa sanoa vain hyviä asioita. Myös piilokritiikki on kielletty, sillä se rikkoo valokuvaprosessin avulla syntyvän keskinäisen turvallisuuden tunteen ja pehmeyden. Aina ei ole niin tärkeää töräyttää totuuden nimissä ilmoille omia sammakoita, sillä kaikki sanottu jättää pysyvän jäljen. Se vahvistuu, mille annetaan tilaa. Kuvausprosessin aikana opetellaan nielemään omat näkemykset ja keskitytään kuulemaan ja näkemään toista ihmistä arvostavasti, hänen maailmastaan käsin. Silloin hän näyttää itsestään sen hyvän, jota en vielä tunne. Toisella ihmisellä ei ole velvollisuutta näyttää itseään minulle. Jos saan nähdä jotain, se perustuu aina luottamukseen. Luottamuksen aikaikkuna on herkkä ja helposti rikkoutuva. Sen eteen kannattaa nähdä vaivaa.

Helsingissä 10.1.2014

MITEN KOLUMNIN TEEMAT LIITTYVÄT OMAAN ELÄMÄÄSI? OSALLISTU VOIMAUTTAVAAN SIEMENKUVA-HARJOITUKSEEN

TUTUSTU VOIMAUTTAVAN VALOKUVAN MENETELMÄÄN

  • Valokuvan voimaa ja Maailman ihanin tyttö -näyttelyt Vantaan taidemuseossa

    Valokuvan voimaa -sarja, -verkkoyhteisö ja -näyttely ovat osa voimauttavan valokuvan menetelmän viisitoistavuotisjuhlavuotta. Valokuvan voimaa -sarjan perheiden upeimmat kuvat ovat esillä yhdessä kotimaahan kiertueelta palaavan, Maailman ihanin tyttö -näyttelyn kanssa. Jokaisella ihmisellä on oikeus kokea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi! Tervetuloa näyttelyn ilmaisiin konsertteihin, yleisöluennoille, opastuksiin ja seminaareihin. Vantaan taidemuseo 29.1. alkaen.

  • Siemenkuva – yhteisten merkityksellisten kuvien kudelma

    Miina laittaa jokaisena -Valokuvan voimaa esitysviikkona liikkeelle sarjan teemoihin liittyvän henkilökohtaisen siemenkuvan ja tarinan. Viimeisen siemenkuvaketjun teema on tulevaisuus. Sarjan perheiden tarinat ja läheisten kaipaus toistensa liikautti ehkä myös jotain sinussa? Millaisia korjaavia ja iloa tuovia asioita toivot elämääsi? Seitsemännen siemenkuvaketjun aihe on: Mitä haluan vahvistaa elämässäni?