Hyppää pääsisältöön

Mitä ihmisen täytyy oppia?

Ryhmä nuoria hyppii vaitonaisina näyttämöllä. Yksinkertaisella liikesarjalla saadaan näytettyä monimutkaisia sosiaalisia kuvioita. Kuka pääsee, kuka ei pääse joukkoon. Miten joku eristetään ulkopuolelle. Mitä mukaan pääseminen merkitsee. Miten kauheaa on olla se, jota ei huolita. Miten umpimähkäisiä, miten julmia kiusaamisen koreografiat ovatkaan.   

Kuvassa: Edessä Juliana Kontinen, Anssi Niemi, Sanna-Mari Metsi ja Susanna Hyvärinen, takana Jaakko Repola, Henna Holländer ja Tiina Mäki Kuva: Mitro Härkönen

Oppimisen ylistys on Ylioppilasteatterin uuden taiteellisen vastaavan Sirpa Riuttalan ensimmäinen ohjaustyö YT:ssa. Vaikuttava alku, täytyy sanoa. Agit Propin taistelulaulusta nimensä ottanut esitys on monenlaisia ajatuksia ja tunteita herättävä juttu. Vakavista sisällöistä voi kertoa näinkin: lämpöisesti, lystikkäästi. Tämä näyttelijävuosikerta laulaa ihanasti, niin kuorossa kuin yksinkin. Ja yhtäkkiä, mykistävästi, näyttämöllä soittaa kuusi viulistia! Esityksessä puhutaan heikoimmista lenkeistä. Mutta näyttämöllä ei sellaisia ole. Ryhmä on tasavahva.

Muodoltaan esitys on assosiatiivinen sikermä oppimisesta. Tanssia, laulua, esitelmiä, pieniä kohtauksia, kuvaelmia. Kuka saa päättää, mitä on opittava? Mikä on tärkeää? Mitä koulussa oikeasti opitaan? Mitä elämässä pitää osata? Minua tämä koskettaa monesta suunnasta. Omat koulumuistot nousevat pintaan, toisaalta mietin poikaani, innokasta tokaluokkalaista. Myös nuoria näyttelijöitä kohtaan herää äidillisiä tunteita: he ovat kaikki vielä ihan alussa.

Ensimmäinen näytös on nimeltään Koulu, toinen on Yhteiskunta. Oppimisen teemaa varioidaan ja kieputetaan yhä laajemmilla kierroksilla. Katsomossa ajatukset vaeltavat omia reittejään. Kiusaamiskohtauksia katsoessa koulu alkaa tuntua paikalta, jossa opeparka yrittää pitää kurissa laumaa älyttömiä raakalaisia. Kouluun tarvittaisiin lisää aikuisia! Miksi yhteiskunta on järjestetty niin, että toisaalla on tyhjiä paikkoja, joihin kipeästi kaivattaisiin ihmisiä. Ja toisaalla on ihmisiä ilman työtä ja tekemistä, ilman tarkoitusta? Miksi miksi miksi. Kuka tämänkin osaisi ratkaista.

Kuvassa: Jaakko Repola, Anssi Niemi, Oliver Kollberg ja Matti Pajulahti Kuva: Mitro Härkönen

Seuraava kiepahdus. Alan pohtia sitä, miksi ihmiset ylipäätään piinaavat toisiaan. Mieleen nousee idealistinen ajatus, tai pikemminkin tunne: eihän kenenkään ole pakko kiusata ketään. Kaikilla voisi olla koulussa mukavaa. Ei kukaan synny kiusaajana. Pahat olot ja vahingoittamisen vimmat eivät ole itsestäänselviä. Ne täytyy synnyttää aina uudestaan, jokaisessa sukupolvessa. Voisi olla maailma, jossa jokaista tuettaisiin kasvamaan heikkouksissaan. Jossa jokainen voisi iloita vahvuuksistaan, niinkuin nämä tuoreet teatterilaiset silmieni edessä iloitsevat. Mutta sellaista maailmaa ei ole. Oi voi miksi ei.

Ohjaaja Riuttala kirjoittaa käsiohjelmassa, että hän haluaa häivyttää kyynisyyden, innostua taas teatterin voimasta. Oikealla tiellä ollaan. Rinnasta nousee huokaus, silmät ovat kostua, kun joukko laulaa Oppimisen ylistystä. Laulu on puhdistuttu menneistä merkityksistä, ja sanat kuuluvat selvinä: Opi perusasiat. Se ei riitä, mutta opi ne. Sinun täytyy tietää kaikki. Sinun täytyy astua johtoon.

Ylioppilasteatterilaisten kritiikki osuu suoraan kohti: ihmiset käyttävät ylimääräisen aikansa ja energiansa viihtymiseen, ravintolapäiviin, sisustamiseen, pieneen ja ihanaan. Muutetaan huonekalujen järjestystä, sen sijaan että muutettaisiin maailmaa.

Esitys päättyy bileisiin. Alan jännittää, onko loppu onnellinen, pääsevätkö kaikki mukaan, vai jääkö joku taas kerran surusilmäisenä yksin. Ja mikä helpotus! Kaikki tanssivat! Iloisina, täynnä virtaa poistumme ystäväni kanssa teatterista. Oppimisen ylistyksen jälkimainingit kantavat pitkälle iltaan. Ja toivottavasti vielä pidemmälle.


Ylioppilasteatteri: Oppimisen ylistys. Ohjaus ja dramaturgia Sirpa Riuttala. Tekstit Sirpa Riuttala, Iris Nylund, Tuomas Kokko ja työryhmä. Koreografia Suvi Kemppainen, musiikin sävellys ja toteutus Elias Riipinen, Helena Puukka, Joonatan Turkki, Sirpa Riuttala. Lavastus Essi Kosola, puvut Riikka Metsäpeura, valot Jarmo Mäkäläinen ja Sofia Palillo, äänitekniikka Laura Palanne. Näyttämöllä Anna Böhm, Henna Holländer, Susanna Hyvärinen, Oliver Kollberg, Juliana Kontinen, Sanna-Mari Metsi, Tiina Mäki, Anssi Niemi, Helena Okkonen, Matti Pajulahti, Jaakko Repola, Laura Tolvanen.

Esityksiä Ylioppilasteatterissa 24.1.2014 asti.

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri