Kävin pelaamassa sulkapalloa tyttären kanssa. Lajillahan sinänsä ei luulisi olevan mitään tekemistä istumisen kanssa... vaan onpas sittenkin.
Heti ensimmäisen erän jälkeisellä juomatauolla hakeuduin kohti kentän laidalla retkottavaa rumaa oranssia muovituolia. Ihan kuin parinkymmenen sekunnin taukoa ei jaksaisi itseään omilla jaloillaan kannatella.
En sitten istunut kuitenkaan, ja silti - yllätys yllätys - jaksoin pelata yhtä hyvin (tai huonosti) kuin ennenkin.
Olen sekä ihaillen että kadehtien seurannut Tuolittoman tammikuun Facebook-ryhmän päivityksiä. Jäsenet ovat keksineet toinen toistaan nerokkaampia keinoja istumisen välttämiseksi ja vähentämiseksi.
Tottumus on toinen luonto: onko se niin, että kun töissä istuu tuntikaupalla, niin sama vaihde jää päälle vielä vapaa-ajallekin?
Minulle tämä kuukausi on ollut lähinnä oman istumiseni ihmettelyä. Tottumus on toinen luonto: onko se niin, että kun töissä istuu tuntikaupalla, niin sama vaihde jää päälle vielä vapaa-ajallekin?
No, minä sentään kävelin pelihallille. Mikä antoi minulle syyn katsella paheksuen autoissaan istuvia kanssapelaajia, jotka kärkkyivät parkkipaikaa mahdollisimman läheltä hallin ovea.
PS. ei mitenkään asiaan liittyen, mutta sulkapallo ei ole viisas tapa viettää parisuhteen laatuaikaa. Tähän tulokseen tulin naapurikentän pariskunnan kiihtyviä rajariitoja kuunnellessani. Äiti-tytär -pelitkin ovat vähän siinä hilkulla...
