Hyppää pääsisältöön

Mummolassa on hauskempaa

Mummolassa on hauskempaa. Kuva: stock.xchng, Martyna Adamczyk.

Aluksi se kiristi hermoani niin vietävästi. Varsinkin lasten ollessa pieniä, isovanhempien ottamat erivapaudet omien kasvatussuuntieni suhteen riepoivat todella. Minähän se näitä lapsia kasvatan, minä siis määrään säännöt, onko selvä?

Kun olimme juuri sopineet mieheni kanssa, että tällä viikolla ei enää mitään herkkuja lapsille, kaivaa isoisä taskustaan suklaapatukat. Tunsin itseni vähintään monsteriksi kieltäessäni keksit. Kireä nipo-mutsi minusta tuli huomatessani, että keksit löysivät tiensä lasteni suuhun kielloistani huolimatta. 

Ärsytti kun äitini toppuutteli minua, että rentoudu nyt, ei se haittaa vaikka lapsi ottaa uudet lelut esiin korjaamatta vanhoja pois, nyt ollaan mummolassa. Tai kun isäni riensi hakemaan kaupasta jäätelöä, vaikka tarjolla oli jo pannukakkua. Pannukakku kun olikin tänään pahaa kuopukseni mielestä ja isäni oli alkanut ymmärtämään tuon tyyppistä elämäntuskaa tullessaan ukiksi.

Riehuin kotona puolisolleni, että eikö ne ymmärrä? Että joka kerta kun isovanhemmat antavat periksi jossakin, jonka olen juuri kieltänyt, auktoriteettini karisee.
Riehuin kotona puolisolleni, että eikö ne ymmärrä? Että joka kerta kun isovanhemmat antavat periksi jossakin, jonka olen juuri kieltänyt, auktoriteettini karisee. Lapset vaan hymyilevät maireasti suuntaani, että katsos, näin me sun kiellot ja määräykset kierretään. Me ollaan mumskujen ja papukoitten lemmikkejä, etkä sä, äiti, voi sille mitään. 

Minua nappasi, että säännöt jotka olivat omassa lapsuudessani olleet ehdottomia, eivät pitäneet kutiansa mummolaksi muuttuneessa lapsuudenkodissa. Ehkä kirpasi sekin, että minun kuulumiseni olivat käyneet toisarvoisiksi lasteni kuulumisten rinnalla. Lapsellista? Kyllä, ja niin raadollisen totta.

Sitten keksin sanoa itseni irti vastuusta. Kun isovanhemmat kumosivat jonkin säännön, jota meillä kotona pidettiin yllä, sanoin ääneen: ”Mummolassa näyttää olevan eri säännöt kuin kotona. Täällä tämä näköjään käy, mutta kotona ei”. Sanoin tuon lauseen varmasti alkuun enemmän itselleni kuin lapsilleni. 

Tätä kirjoittaessani ja asiaa ajatellessani, taidan sanoa sen edelleenkin enemmän itselleni kuin lapsilleni. Kyllä lapset tietävät, että mummolassa on eri säännöt. Se on heille itsestään selvää, eikä sitä tarvitse ääneen sanoa. Eivät he koskaan kotona ole kieltäytyneet pannukakusta. Tilalle kun saattaisi tulla tyhjä lautanen. Tai siis tulisi, ei saattaisi.

Kaikilla lapsilla ei vanhemman sukupolven lellijöitä ole, eikä kaikilla mummoiksi ja papoiksi itsensä tuntevilla tai haluavilla ole ketään, joka rientäisi näyttämään piirustusta tai huutaisi syliin juostessa: ”Ukki on mun lempikaveri!” 

Mummoilla ja vaareilla, papoilla ja mammoilla, famuilla ja ukeilla on saatava olla hauskaa lastenlastensa kanssa. Isovanhemmilla on oikeus kuoria kerma päältä, kun me vanhemmat kuljetamme lapsiamme pitkin arjen asfalttia. He osaavat hemmotella, helliä ja kiertää karkkipäiväsääntöjä. Toisaalta on tärkeää muistaa, ettei heitä voi siihen pakottaa. Jokainen olkoon oman isovanhemmuutensa näköinen isovanhempi.

Lapsilla on oikeus muihinkin kuin omiin vanhempiin, jotka lellivät heidät suklaaviiksisiksi, punaposkisiksi ilopalleroiksi. Lapsella on oikeus tutustua iäkkäisiin ihmisiin, ymmärtää vanhuutta ja hypellä iloisesti sukupolvien kuilujen ylitse. Lapsilla on oikeus ymmärtää, että eri paikoissa ja tilanteissa saattaa olla eri sääntöjä.

lapsillamme on oikeus luoda vanhempiimme aivan erilainen suhde kuin meillä aikoinaan tai edelleen on
Ennen kaikkea lapsillamme on oikeus luoda vanhempiimme aivan erilainen suhde kuin meillä aikoinaan tai edelleen on.

Pidän kaikesta huolimatta kiinni siitä, ettei mummolassa ruokaa haukuta pahaksi, isovanhempia totellaan, eikä heille isotella ja leikit korjataan lähtiessä.

Näistä minun kiveen kirjoittamista teeseistä käymme isovanhempien kanssa aika ajoin asemasotaa – toistaiseksi minä olen voitolla. Luulen sen johtuvan siitä, etteivät vanhempanikaan oikeastaan ole sitä mieltä, että ihan kaikista säännöistä voi päästää irti – edes mummolassa. 

Meillä on omien vanhempiemme isovanhemmuutta kohtaan tiettyjä odotuksia; joku toivoo isovanhemmista hoitoapua tai autokuskia, toinen kasvatustukea ja kolmas rukoilee lastensa isovanhempien pysyvän mahdollisemman kaukana. Kuinka usein pysähdymme miettimään vanhempiemme mahdollisia toiveita omaa isovanhemmuuttaan kohtaan?

Ehkä meidän vanhempien on aika antaa hieman löysää omille vanhemmillemme. Olisiko nyt niin, että meidät kasvatettuaan heillä olisi lupa hieman hullutella lastenlastensa kohdalla. Suklaaviikset, hieman väärään aikaan annettu välipala, riehaantuminen ja myöhäiset nukkumaanmenot eivät ainakaan tähän päivään mennessä ole johtaneet elinikäisiin traumoihin.

P.S. Jos mummoilla ja vaareilla on risteily, konsertti tai pokeri-ilta, eikä lastenhoitoapua tipu aina kun pyydämme, ei meidän vanhempien kannata loukkaantua, ei ainakaan paljon. Olen kuullut, että lapset saattavat kasvaa joskus aikuisiksi. Tiedä siitä sitten…

Linkit:

Kommentit