Hyppää pääsisältöön

Inkerinsuomalaisilta orvoilta riistettiin äidinrakkaus

Jatkosodan aikana Suomeen saapui yli 60 000 inkerinsuomalaista, joiden joukossa oli satoja orpolapsia. Lapset saivat uuden kodin ja vanhemmat suomalaisista perheistä. Sodan jälkeen suurin osa heistä palautettiin vastoin tahtoaan Neuvostoliittoon.

Inkerinsuomalaisten lasten palauttamista Neuvostoliitto vaati sillä perusteella, että Suomen viranomaisilla ei heidän mukaansa ollut oikeutta tehdä päätöksiä, jotka koskivat alaikäisiä neuvostokansalaisia. Valvontakomissio ilmoitti, että hyvin perusteluin erikoislupia lasten adoptioon voidaan myöntää. Ottovanhempien hartaasti anovista kirjeistä huolimatta erikoislupia ei myönnetty yhtäkään. Aamusydämellä -ohjelmassa Lilja Huttunen ja Niina Olonen jakavat omat raskaat kokemuksensa sodasta, kuolemasta ja omien vanhempiensa menettämisestä.

Lilja saapui Suomeen ensimmäisen kerran kahdeksanvuotiaana ja hänet adoptoitiin suomalaisperheeseen vuonna 1943. Omia biologisia vanhempiaan Lilja ei juuri muista, äidiksi ja isäksi hän kutsuu yhä ottovanhempiaan Suomessa. Niina puolestaan oli seitsemänvuotias saapuessaan Suomeen, hänelle uudet vanhemmat löytyivät Käyrästä Turun läheltä.

Tammikuussa 1945 poliisi marssi aamuvarhaisella Niinan kotitaloon ja ilmoitti, että Niinan olisi lähdettävä maasta kahden tunnin kuluessa. Tammikuun 14. päivä lähti erikoisjuna Neuvostoliittoon: sen kyydissä matkusti suurin osa 322 palautettavasta lapsesta.

Liljakin muistaa elävästi, miten hän itki, potki ja huusi "Älkää ottako ketään muuta. Minä palaan! Minä palaan!" kun hänet vietiin viranomaisvoimin väkisin junaan. Kuten muutkaan inkerinsuomalaiset, eivät lapset saaneet palata kotiseudulleen, vaan heidät sijoitettiin eri lastenkoteihin ympäri Neuvostoliittoa. Suomen kieltä ei voinut käyttää, joten kielitaito katosi.

Yhteydenpito ottoperheeseen ei ollut eri puolille Neuvostoliittoa ripotelluille lapsille helppoa. Kuin ihmeen kautta Niina sai kirjeitse yhteyden ottovanhempiinsa jo nuorena, mutta Lilja vasta 30 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Luopuminen lapsesta oli ollut Liljan isälle niin raskasta, että hän sai sydänkohtauksen saatettuaan ottotyttärensä asemalle, eikä Lilja enää koskaan tavannut isäänsä.

Sekä Niina että Lilja saivat kuitenkin molemmat mahdollisuuden tavata uudestaan ottoäitinsä ja perheensä, sen ainoan, jonka he muistavat. Saadessaan luvan muuttaa takaisin Suomeen Lilja ei puhunut enää sanaakaan suomea. Kummallekin naiselle Suomi oli kuitenkin aina se oikea kotimaa. Lilja muutti takaisin Suomeen vuonna 1990, Niina vuonna 1994.

Vaikka heidän on kummankin vaikea antaa anteeksi sitä, että heiltä on toistamiseen riistetty äidinrakkaus ja perheen turva, molemmat pitävät rakkautta tärkeimpänä asiana elämässään. Yhteinen toive on, ettei kenenkään lapsen tarvitsisi enää kokea samaa.

Teksti: Mira Sharma

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto