Paavi Franciscus on aloittanut katolisen kirkon tuuletuksen

Miten on teillä kotona ilon laita? Onko perheessäsi iloa?
Tällä tavoin tervehti paavi Franciscus 300.000 –päistä kuulijakuntaa Vatikaanin aukiolla 27. lokakuuta, katolisen kirkon julistamana ”perhepäivänä”. Argentiinalaisen, italialaisten emigranttien jälkeläisen Jorge Mario Bergoglion suussa tämà isällinen lausahdus ei ollut uutta. Sillä viime maaliskuun 13. päivänä, puoli kahdeksan aikaan illalla, kun hänet oli juuri valittu uudeksi paaviksi, Bergoglio äimistytti kaikki päättämällà lyhyen ja tavallisella, ei kapulakielellä esitetyn puheensa toivotuksella: ”Ja nyt, hyvää illanjatkoa! Ja hyvää ruokahalua kaikille!”, illallisen aika kun oli.

Muutakin paavikuvan kannalta äimistyttävää on tapahtunut. Uusi paavi ei asu loisteliaassa Apostolisessa palatsissa vaan vaatimattomassa residenssissä, tietenkin Vatikaanin muurien sisällà; on karsinut loiston ja ylellisyyden merkit julkisista esiintymisistään; ei käytä kallisarvoisia arvomerkkejä, eikä myöskään niitä punaisia, pehmeästà vasikannahasta tilaustyönä tehtyjä tossuja, joista edellinen paavi oli kuuluisa.

Nykyinen paavi liikkuu munkkien käyttämissä mustissa kengissä, melkein lenkkareissa. Ja muuan italialainen vanha nainen, murtovarkaitten tappamaa poikaansa murehtiva mamma Rosalba kuuli elokuussa, kun vastasi puhelimeen, televisiosta tutun äänen, joka aloitti surunvalittelut sanomalla: ”Päivää, Rosalba, täällä paavi, me taidammekin muuten olla ihan samanikäisiä!”

Näitä ex tempore –puhelinsoittoja on ollut monta. Paavi kommunikoi myös ruohonjuuritasolla, yhtälailla Twitterissä kuin lehdistössä.

Jos kysytte minulta, ketä pyhimystä pidän eniten arvossa, en osaa panna heitä paremmuusjärjestykseen. Argentiinan jalkapallomaajoukkueen pelaajat kyllä, parhaimpien nimet osaan tottakai ulkoa,
sanoo kovana jalkapallofanina tunnettu paavi Franciscus.
Kysymys pyhimyksistä tuli esille pitkässä keskustelussa, jonka paavi kävi tunnetun italialaisen lehtimiehen kanssa lokakuussa. Vasemmistolaisessa päivälehdessä ”La Repubblica” ilmestynyt haastattelu-keskustelu on nyt julkaistu myös kirjana otsikolla ”Dialogo tra credenti e non credenti”, ”Vuoropuhelu uskovaisten ja ei-uskovaisten välillä”.

Ei ole epäilystä siitä, kuka tässä tilanteessa oli uskovainen. Se ei-uskovainen sen sijaan oli Eugenio Scalfari, ”La Repubblica” –lehden perustaja ja Italian journalismin grand old man, tunnettu myös ehdottomana ateistina.

Minua varotettiin etukäteen, että aiotte käännyttää minut,
tokaisee paavi hymyillen heti alkajaisiksi.

”Mitä siihen tulee, niin niin minuakin,” vastaa iäkäs journalisti.

En aio yrittääkään. Toisen käännyttäminen on mieltä vailla. Sen sijaan pitää lähestyä ja kuunnella toista. Jokainen tietää omassatunnossaan mikä on oikein ja mikä väärin. Jos kaikki seuraisivat oman omantuntonsa ääntà, niin uskovaiset kuin ateistit, maailmassa menisi paljon paremmin. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Paitsi että väärin käsitetty oman itsen rakkaus voi kääntyà tuhoisaksi itserakkaudeksi, narsismiksi, yliolkaisuudeksi, mahtipontisuudeksi. Se on usein päälliköiden, johtajien tauti.
”Katolisen kirkon helmasta löytyy monia esimerkkejä,” toteaa keskustelukumppani.

Se on totta. Kirkon johtajat ovat olleet usein itserakkaita, yliolkaisia, mahtipontisia. Heitä ovat mairitelleet ja yllyttäneet heidän alaisensa, koko paavin hovi. Hovi on paavinvallan rutto.
Paavin hovi on Curia Romana, Vatikaanin ja paavin hallinto viranomaisineen. Se on vallankäytön keskus. Varsinkin sen kaikkivoimainen valtiosihteeristö, jonka johdossa on traditionaalisesti aina ollut italialainen kardinaali.

Kuuria on liiaksi Vatikaani-keskeinen. Se hoitaa ja valvoo Vatikaanin etuja, jotka yhä ovat suurelta osin maallisen vallan etuja. Tämä Vatikaani-keskeisyys estää näkemästä maailmaa ympärillämme. Olen tästä täysin eri mieltä ja teen kaikkeni, jotta tilanne muuttuisi.
Valtaa onkin alettu jakaa horisontaalisesti: kahdeksan kardinaalia muodostaa uuden paavin task force – ryhmän. Heistä vain yksi on italialainen. Muut tulevat kaukaa, Kinshasasta Mumbaihin, Bostoniin ja niin edelleen. Task forcen tehtävänä on valvoa myös Vatikaanin pankin puhdistamista. Sen skandaalit, sen käyttö likaisen rahan pesijänä vaativat uusia sääntöjä ja uusia miehiä. He ovat teknikoita, pankkiireja, mutta maallikoita.

Tämä paavi on ensimmäinen, joka on valinnut nimekseen ”Franciscus”, kunnioittaen sillä Franciscus Assisilaista, sitä kuuluisaa keskiaikaista kerjäläismunkkia, joka puhui lintujen ja susien kanssa ja kutsui aurinkoa veljekseen ja kuuta sisarekseen ja saarnasi köyhien puolesta.

”Miksikähän kukaan paaveista ei ole aikaisemmin hakenut samaa inspiraatiota?” kysyy utelias journalisti Eugenio Scalfari.

Siihen minä en osaa vastata. Franciscuksen ajoista on kulunut kahdeksan sataa vuotta ja ajat ovat muuttuneet, mutta vähäosaisten ongelma on yhä ongelma, ja kirkon täytyy osata ottaa siihen kantaa.
Itse olen sitä mieltä, että nykypäivän niin sanottu yltiöliberalismi tekee rikkaista aina rikkaampia ja köyhistä köyhempiä, syrjityistä entistä syrjitympiä. Sellainen ekonomia tappaa. Miten on mahdollista, että kodittoman vanhuksen kuolema kylmään ei ole uutinen, vaan uutinen on pörssi-indeksin kahden pisteen lasku? Kirkko, jota minä pyrin rakentamaan, on vilkas ja tarmokas, ei pelkää kosketusta arkipäivään. Se on terve kirkko, pitää huolta ihmisistä, ei ainoastaan kirkon instituutioista.
Vastalääke rahan tyrannialle on vapaus, taistelu syrjintää vastaan, enemmän rakkautta ja vähemmàn demagogiaa. Tarvitaan uusia elämisen malleja, mutta myös yhteiskunnan, valtion toimenpiteitä kaikkein pahimpien epäkohtien poistamiseksi, niin että kaikille voidaan taata ihmisarvo, työ, koulutus ja terveydenhoito.

Siihen tarvitaan siis politiikkaa. Taasko jälleen kerran kirkon valvonnassa?

Minun kirkkoni ei puutu politiikkaan. Kirkolla on oma työkenttänsä, politiikalla omansa,
toteaa paavi Franciscus, ja jatkaa:

Oma näkemykseni on kypsynyt poikkeuksellisessa yhteisössä, Argentiinassa.
Jorge Mario Bergoglion Argentiinan ajoista on puhuttu paljon. Uusi paavi on – ensimmäisen kerran kirkon pitkässä historiassa – koulutukseltaan jesuiitta. Juuri monet jesuiitat kannattivat latinalaisen Amerikan kaameimpina aikoina niin sanottua ”vapauden teologiaa”, se on: vahvasti yhteiskunnallista, vasemmistolaista näkemystä uskonmiehen paimentehtävästä. Bergoglio ei. Häntä on jopa syytetty, jos ei suoraan osallistumisesta niin ainakin syyllisestä hiljaisuudesta Argentiinan julman sotilasjuntan vuosina. Hän on syytteet kieltänyt, ja myös argentiinalainen Peréz Esquivel, joka sai vuonna 1980 Nobelin rauhanpalkinnon juuri juntan kauhuterrorismin dokumentoinnista, on häntä puolustanut.
Italialaiselle journalistille Eugenio Scalfarille paavi kertoo haastattelussa näin:

Minulla oli koulussa opettaja, naisopettaja, josta todella pidin ja jota kunnioitin. Hän oli kiihkokommunisti,
tämä tietenkin ennen sotilasjuntan valtaantuloa,

ja hän antoi minulle monesti kommunistisen puolueen tekstejä luettavaksi. Sitä kautta opin tietämään koko lailla myös materialistisesta maailmankatsomuksesta. Kun diktatuuri otti vallan, opettajani pidätettiin ja tiedän, että häntä kidutettiin ja lopulta tapettiin.
En innostunut ollenkaan kommunismista, sen materialismista. Mutta oli hyvä, että sain siitä tietoa rehellisen, kunnon ihmisen kautta. Opin uutta tietoa yhteiskunnasta, maan köyhimmistä. Sen löysin sitten uudelleen kirkon yhteiskunnallisesta julistuksesta. Monet ”vapauden teologian” kannattajat siirtyivät suoraan puoluepolitiikkaan, mutta monet heistä olivat uskovaisia ja vahvasti ihmisarvojen puolella.

”Vapauden teologian” julisti lopullisesti pannaan puolalainen paavi Wojtyla, joka monien mukaan aloitti katolisen kirkon uus-vanhoillisen kauden. Ja seuraavan, saksalaisen paavi Ratzingerin vuosina saivat äärivanhoillisetkin uudelleen sisäänpääsyoikeuden kirkon helmaan. Uudistuksia tarvitaan.
Viime vuosina paljastuneet skandaalit, pedofiliasta Vatikaanin finansseihin vaativat uudelta paavilta myös paljon muuta: Vatikaanin puhdistamista sisältä päin, ja kykyä siirtyä nykyaikaan. Myös halua käydä vuoropuhelua niin muiden uskontokuntien kuin ei-uskovaisten kanssa.

”Minä en usko Jumalaan,” toteaa iäkäs italialainen journalisti paavin kanssa keskustellessaan. ”Uskon Olevaiseen, mistä ovat lähtöisin vaistomme, vaistot, jotka sitten purkautuvat tahdon, toivon, tunteiden ja pyrkimysten muodossa.”

Minä sen sijaan uskon Jumalaan. En katoliseen Jumalaan, ei katolista jumalaa ole olemassakaan, on vain Jumala. Jumala on minulle valo, siis se mitä Te kutsutte Olevaiseksi. Olemmeko kovinkaan kaukana toisistamme?
Omia linjojaan paavi Franciscus on esitellyt alkusyksystä ilmestynesssä dokumentissaan “Evangelii gaudium”, “Evankeliumin ilo”.

Parisen viikkoa sitten paavi asetti erityisen komitean tutkimaan, valvomaan ja ehkäisemäàn pedofiliatapauksia, myös auttamaan lapsia, jotka ovat joutuneet niiden uhriksi. Komitean jäsenet ovat niin pappismiehià kuin maallikoita, niin miehiä kuin naisia.
Uutta on sekin, että ensi syksynä kokoontuvaan suureen synodiin etsitään virikkeitä ja pohjustavaa materiaalia ympäri maailman. Pyhän Istuimen tahdosta on lähetetty kaikille seurakunnille kolmenkymmenen kahdeksan kysymyksen lomake, jonka tarkoituksena on selvittää, millä tavoin kirkon oppi toimii tämän päivän katolisten perheitten keskuudessa. Mitä ajatellaan avioerosta, homoliitoista, avoliitoista, ehkäisyvälineistä? Vuonna 2015 tästä kaikesta työstetään toimintamalli ”perhe-elämän harmonisoimiseksi”.

Vastaukset ensi vuoden alkuun mennessä.

Selvää on kuitenkin, että perimmäisistä eettisistä kysymyksistä ei ainakaan toistaiseksi tulla tinkimään. Näitä ovat ennen muuta naispappeus, abortti ja eutanasia. Niissä pidetään kiinni vuosisataisesta oikeaoppisuudesta. Homoista paavi on toistaiseksi vain todennut yks’kantaan: ”Kuka olen minä heitä tuomitsemaan?”
Onko Franciscus – muuten ensimmäinen ei-eurooppalainen paavi tuhanteen kolmeen sataan vuoteen - kenties populisti? Yhdysvaltojen äärioikeistolaiset, niin sanotun Tea Party-liikkeen kannattajat pitävät paavia tekopyhänä – rikkaan valtion päämies, joka saarnaa köyhyyttä! – ja itse asiassa selvästi marxismin kannattajana. Todella vapaata kirkkoa toivovat taas ovat pettyneitä, kun uudistusohjelmassa ei korjata kirkon tuomiota abortista, naispappeudesta ja eutanasiasta. Katoliset hengenmiehet puolestaan pelkäävät, että uskon oikeaoppisuuden puolustajat ja valtaa pitävät prelaatit sittenkin saavat yliotteen uudistusohjelmasta.

Toivon todellakin, että päästään tuloksiin, jotka vastaavat Raamatun sanaa ja osaavat samalla nähdä nykypäivän todellisuuden,
toteaa hyvin kriittisenä tunnettu sveitsiläinen teologi Hans Küng.

”Mutta kuuriasta puhaltaa ankara vastatuuli. Siinä missä paavi pyrkii eteenpäin, vanhoilliset dogmaatikot, ennen kaikkea vaikutusvaltainen congregaatio joka valvoo uskon oikeaoppisuutta, panevat vastahankaan. Paavilla on tällä hetkellà valtava kannatus uskovaisten keskuudessa, häneen luotetaan ja uskotaan. Mutta hän joutuu luotaamaan vaarallisten karikkojen välistä. Niitä kasaavat hänen eteensä kaikki ne, jotka haluavat säilyttää entisellään kirkon jättimäisen organisaation, maailman suurimman uskonnollisen monikansallisen järjestön. He eivät hevin luovu vallasta, joka on kivettynyt vuosisatojen aikana.”

Eikö siis paavillakaan ole valtaa yli kaikkien? Italiassa, niin sanotussa ”paavin puutarhassa” asia nähdään näin:

”Paavi Franciscus? Liian hyvä ollakseen totta; liian hyvä kestääkseen kauan.”

Näin tuumivat synkästi italialaiset katoliset, jotka ovat kirkkonsa taholta tottuneet kaikkeen.

Pirkko Peltonen-Rognoni | 20.12.2013

Kuunneltavissa toistaiseksi - Kuuntele Yle Areenassa Lataa mp3 | Tilaa podcast