Jukka Lindfors
Yle
Kesäkuussa 1970 voimaan tullut uusi aborttilaki salli raskauden keskeyttämisen myös sosiaalisista syistä. Lain vastustajat pelkäsivät sen johtavan holtittomuuteen ja abortin käyttämiseen ehkäisykeinona, mutta toisin kävi.
Uuden lain mukaan raskaus voitiin keskeyttää, jos lapsen tulo olisi naiselle huomattava rasitus hänen elämäntilanteessaan. Pian lain voimaantulon jälkeen radioidussa Terveydeksi-ohjelmassa lääk.lis. Kimmo Leppo sanookin, että nyt abortin saivat ne, jotka sitä eniten tarvitsevatkin. Apulaisprofessori Olof Widholm kritisoi eniten valtakunnallisen ehkäisyneuvonnan puutetta.
Aborttioikeus oli nyt aiempaa väljempi mutta ei vapaa, Seksuaalipoliittisen yhdistyksen edustaja huomauttaa Ajankohtaisessa Kakkosessa syksyllä 1970. Sexpo vaatikin jokaiselle naiselle oikeutta päättää itse, synnyttäisikö hän vai ei.
Alkuvaiheessa laillisten raskauden keskeytysten määrä nousi jyrkästi, ja eräät A2:n haastattelemat lääkärit arvelevatkin, että abortista oli tullut ehkäisymenetelmä. Aborttipotilaille oli lain mukaan annettava ehkäisyneuvontaa, mutta kaikki eivät neuvoja noudattaneet, eikä kaikilla ollut e-välineisiin varaakaan.
Aborttien määrä saavutti huippunsa vuonna 1973, jolloin niitä tehtiin yli 23 tuhatta. Sen jälkeen ne laskivat tasaisesti vuosi vuodelta.
Mitä todella tapahtui -ohjelma totesi vuonna 1975, etteivät tutkimukset tukeneet ennakkoluuloja "holtittomuuden" lisääntymisestä uuden lain myötä. Dosentti Tapani Luukkaisen mukaan abortinhakijat olivat päinvastoin hyvinkin vastuullisia: vain pieni osa heistä oli tehnyt aiemmin abortin, ja uusijoistakin puolet oli perheellisiä.
Maan eri alueilla asuvilla naisilla oli nyt tasa-arvoisemmat mahdollisuudet aborttiin, ja kuilu varakkuusryhmien välillä oli kaventunut, kuten tarkoitus olikin. Luukkaisen mukaan abortit eivät tietenkään ollut ihanteellinen perhesuunnittelun menetelmä, mutta niiden vähentäminen edellytti myös mm. päivähoitopaikkojen lisäämistä ja edullista asuntolainoitusta.
Tv:n myöhäisuutisissa heinäkuussa 1976 aborttien vähenemisen arvioitiin johtuvan mm. ikäluokkien pienenemisestä ja ehkäisytietouden kasvusta, vaikka aborttipotilaiden puutteellisen ehkäisyn uumoiltiinkin johtuvan enemmän motivaatiosta kuin epätietoisuudesta.
Ajankohtainen Kakkonen kertoi vuonna 1978, että ehkäisy oli vuosikymmenen lopussa edelleen puutteellista ja suuri osa abortinhakijoista oli käyttänyt menetelmänä vain keskeytettyä yhdyntää. Perusteettomana pyörrettiin kuitenkin aiempi pelko siitä, että abortista muodostuisi ehkäisykeino. Voitiin myös havaita, että uudistus oli onnistunut eräässä keskeisessä tavoitteessaan: laittomat abortit oli karsittu olemattomiin.
Tietolaatikko
Vuoden 1970 lakiuudistuksessa tarkoitettuja sosiaalisia syitä raskauden keskeyttämiseen olivat esim. taloudellinen tilanne, työpaikan menettämisen uhka, koulunkäynnin vaarantuminen, päihteiden käyttö perheessä, aviottomuus, perheen suuruus ja rajoittunut kyky lapsen hoitamiseen. Aborttiin vaadittiin kahden lääkärin lupapäätös. Raskaus voitiin ilman muita perusteita keskeyttää silloin, kun äiti oli yli 40-vuotias, alle 17-vuotias tai synnyttänyt jo aiemmin vähintään neljä lasta. Tällöin riitti suorittavan lääkärin päätös. Vuonna 1979 lain säädöksiä abortin suorittamisen ajankohdasta tiukennettiin.
Laillisten aborttien määrä nousi uuden lain myötä vuoden 1969 kahdeksasta tuhannesta lähes 15 tuhanteen. Vuoden 1973 huippulukujen jälkeen luvut laskivat tasaisesti, ja 1990-luvulta alkaen aborttien vuosittainen määrä on vakiintunut n. 10 tuhanteen. (Suomen virallinen tilasto, Raskaudenkeskeytykset vuodesta 1969 alkaen)
Vanha, vuonna 1950 säädetty laki raskauden keskeytyksestä oli sallinut abortin ainoastaan, mikäli lapsen ennustettiin syntyvän vammaisena, äiti oli alaikäinen, raskaus oli raiskauksen tai insestin tulosta tai synnytys vaaransi äidin fyysisen tai henkisen terveyden. Vain viimemainittua vaaraa arvosteltaessa voitiin huomioida myös erikoisen vaikeat sosiaaliset olosuhteet, kuten perheen monilukuisuus. Ankara laki johti laittomiin abortteihin, joita arvioitiin tehtävän vuosittain jopa kymmeniä tuhansia. Vuoden 1968 aborttilakikomitea arvioi määrän olleen 18 000 vuonna 1966. (Miina Keski-Petäjä: Aborttitoiveet ja abortintorjunta, Raskaudenkeskeytyksen hakeminen 1950–60-lukujen Suomessa, Väestöliitto 2012)
