Hyppää pääsisältöön

Toivoin tästä elämästä jotain kauniimpaa

Robin Svartström ja Minna Suuronen Ryhmäteatterin näytelmässä Nätti tyttö, vähän pehmee
Robin Svartström ja Minna Suuronen Ryhmäteatterin näytelmässä Nätti tyttö, vähän pehmee Kuva: Ryhmäteatteri/ Anna Salmisalo robin svartström

Näytelmän nimi on Nätti tyttö, vähän pehmee. Mainosjulisteessa hymyilee kolme blondia: nuori, keski-ikäinen ja iäkäs. Kuva on nätti ja pehmoinen. Näytelmän naiset ovat kaikkea muuta. Kyseessä on Ryhmäteatterin kevään toinen ensi-ilta, ohjaus on Johanna Freundlichin ja teksti Kati Kaartisen.

Käsiohjelmassa kirjailija Kaartinen kertoo pohtineensa myyttiä suomalaisen naisen vahvuudesta. Mikä siinä on totta ja mikä ei? Tematiikkaa keritään auki isoäidin (Kaija Pakarinen), äidin (Minna Suuronen) ja tyttären (Emilia Sinisalo) tarinoiden kautta. Naiset ovat uskottavia oman sukupolvensa edustajia kukin. He elävät kuin eri todellisuuksissa, mutta ovat silti pääsemättömissä toisistaan. Upeat näyttelijät tekevät näytelmän naisista täyttä totta. 

Kaija Pakarinen, Minna Suuronen ja Emilia Sinisalo. Kuva Anna Salmisalo.Kati Kaartinen kirjoittaa aivan omaa kieltään. Näytelmä rakentuu katkelmista, lauseetkin katkeilevat, puhe hapuilee. Nuo ajatuksenpalaset ovat silti latautuneita, merkityksestä täysiä. Kokonaisuus on ehyt ja vahva, satuttava ja hauska.  

Mitä nämä naiset tahtovat? Nuori nainen asuu yhä kotona, kuulemma etsii töitä, muttei löydä. Hän keskittyy poukkoilemaan mahdollisten minuuksien avaruudessa. Äiti ei koskaan tiedä kuka kodin ovesta astuu sisään: se voi olla prinsessa Leia, sotilas, Totoro, Lolita, Sherlock Holmes, aseistettu Punahilkka, kuka vain. Tyttö on idealisti, joka haaveilee uudesta, päivitetystä ihmisestä. Hänen suhteensa reaalimaailmaan on kiinnostavasti toinen kuin vanhempien sukupolvien. Hänelle ei tavallaan ole vakioita. On vain muuttujia. Virtuaalitodellisuus on yhtä totta kuin kakku, jota isoäiti sunnuntaisin tarjoaa.

Keskimmäinen nainen pingottaa, on tukossa, jatkuvan räjähdyksen partaalla. Hänen sisäinen kokemuksensa itsestään ja se elämä, johon hän on ajautunut, ovat rajussa ristiriidassa. Nainen yrittää setviä solmujaan terapiassa, mutta tunteet ja haaveet ja ajatukset ovat hahmotonta suttua. Tunnen kipua Minna Suurosen Keskinaista katsoessani. Tunnistan hänen epätoivonsa. Miten sitä osaisi tulla viisaammaksi, hellemmäksi, rohkeammaksi, rauhallisemmaksi, siksi hyväksi ihmiseksi, jonka jossain sisällään tietää piilottelevan? Miksi ei aamulla herätessään voi päättää, millainen on? Miksi ei voi olla eri kuin eilen? Tytär osaa sen. Äiti ei.

Kaija Pakarinen ja Robin Svartström. Kuva Anna Salmisalo.Vanhin nainen taas on päästänyt itsensä kivettymään, kai selviytyäkseen tästä elämästä. Hänen elämänsä on ollut hyvin konkreettista, arkeen naulittua. ”Mä en oo koskaan noihin rakkausasioihin oikein keskittynyt. Ollu muuta tekemistä”, isoäiti sanoo. Mutta salaa sisällään hän seikkailee, tanssii, rakastaa, sytyttää savukkeen, on ikuisesti nuori. Kukaan muu vaan ei tiedä sitä. Kuinka monta tarinaa nuo puhumattomat vanhat naiset ja miehet vievätkään mukanaan, ilman että kukaan saa koskaan kuulla niitä? Onneksi on kirjailijoita, mietin. He kirjaavat ylös edes jotain, toistenkin puolesta.

Robin Svartström on näytelmän Mies, kertoja. Mies tarkkailee, tulkkaa ja kommentoi naisten tekemisiä. Hän yrittää ymmärtää, missä roolissa hänen kulloinkin oletetaan olevan, ja ryhtyy sitten psykiatriksi, isäksi, enoksi, vaariksi. En ole ennen nähnyt tällaista kertojaa näyttämöllä. Hahmo on oivaltavasti kirjoitettu, ja Svartström tekee taidokasta työtä. Hän näyttelee jotenkin erityisen herkästi ja valppaasti. Tämä mies totisesti osaa lukea naisten ajatuksia ja tunteita.

Janne Siltavuoren kaunis lavastus täydentää dramaturgiaa, korostaa elämän kerroksellisuutta. Näyttämön takaseinä on kuin nukkekoti, jonka jokainen huone on muisto elämän varrelta. Lastenvaunut, polkupyörä ja turvaistuin, asetakki vanhalla tuolilla, sairaalavuode, ruumisarkku. Jokainen hetki on yhtäkkiä täynnä aiemmin koettua. Niinhän se on: jokainen ihminen tuo nyt-hetkeen mukanaan koko historiansa, sukunsa historian. Emilia Erikssonin puvustus on hieno, siinä osuu kaikki kohdalleen. Nuoren naisen cosplay-asut ovat ällistyttäviä, näyttäviä ja lystikkäitä. Keskinainen on tunnistettava, tavallinen nykynainen. Ja miten ruman huomaamattomasti isoäiti onkaan puettu.

Näytelmän lopussa kuolema tulee lähelle, koskettaa syvältä, nostaa kyyneleet silmiin. Yhtäkkiä rajat naisten väliltä katoavat, kaikki ovat samassa todellisuudessa läsnä. Tulee tunne, että kuolema, menetys, katoaminen, luopuminen, on välttämätön ihmiselle. Jos kukaan ei koskaan menettäisi mitään, muuttuisiko kaikki yhdentekeväksi, osaisimmeko arvostaa mitään elämässä?


 

Ryhmäteatteri: Nätti tyttö, vähän pehmee. Käsikirjoitus Kati Kaartinen, ohjaus Johanna Freundlich. Lavastus Janne Siltavuori, äänet Marko Ahokangas, valot Tomi Tirranen, puvut Emilia Eriksson, maskeeraus Leila Mäkynen. Rooleissa Kaija Pakarinen, Minna Suuronen, Emilia Sinisalo, Robin Svartström. 

Ensi-ilta Helsinginkadun näyttämöllä 6.2.2014.


Penkkitaiteilija

  • "Onko musta ollenkaan tähän, kun nuo muut on niin sairaan hyviä?" Lahjakkaan suvun vesa Aili Ikonen epäili pitkään, onko hänestä ammattimuusikoksi

    Musiikki on muusikko Aili Ikoselle intohimo.

    Erityisesti jazzlaulajana tunnettu muusikko Aili Ikonen kasvoi musiikin ympäröimänä. Korpilahdelta kotoisin oleva Ikonen pomppi lapsena Joutsenlammen finaaliosaa veljensä Osmon kanssa olohuoneen sohvan ympärillä ja harjoitteli pieteetillä viulunsoittoa viisivuotiaasta alkaen. Silti ura muusikkona ei ollut itsestäänselvyys.

  • Sanat haltuun rap-riimein

    Sanat haltuun -hanke auttaa nuoria löytämään äänensä.

    Rap-musiikki voi olla väylä parempaan luku- ja ilmaisutaitoon. Musiikkia kuunnellessa voi päähän tarttua myös muutama yhteiskunnallinen ajatus. Vielä enemmän kuhinaa päähän syntyy, jos alkaa itse luoda riimejä. Kirjallisuus- ja taidekriitikko, toimittaja sekä opettaja Aleksis Salusjärvi pohti, miksi lukeminen koetaan jotenkin epämiehekkääksi harrastukseksi.

  • Avaruusromua: Psykedeelinen äänikone nimeltä TONTO

    Mitä jos rakennettaisiin maailman suurin syntesoija?

    Malcolm Cecil ja Robert Margouleff kohtasivat 50 vuotta sitten New Yorkissa, tuolloin uudessa Media Sound -studiossa. Heillä oli idea. Mitä jos hankittaisiin useita syntesoijia ja soitettaisiin niitä yhtaikaa? Ja jos kytkettäisi in ne toisiinsa, toimimaan yhdessä, siinä meillä olisi elektroninen orkesteri. Idea hahmoteltiin kiinalaisen ravintolan pöytäliinaan ja se päätettiin toteuttaa. Alkoi syntyä psykedeelinen äänikone nimeltä TONTO. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri