Saimaan saarelaiset olivat kahdesti vuodessa vankeudessa

Saariston kelirikko -dokumentissa vuodelta 1971 esitellään Puumalan Lintusaloa, joka oli kelirikkojen aikaan lähes eristettynä muusta maailmasta. Saarelaiset odottivat pengertien valmistumista "kuin lehmät kesää" vielä kun pitäjän kulkuyhteydet olivat turvallisuudeltaan kyseenalaisten jääteiden varassa.

Vuonna 1971 Puumalassa laskettiin olevan tuhatkunta vähintään omakotitontin kokoista saarta. Kuntalaisista 70 prosenttia asui saarissa tai niihin verrattavissa niemekkeissä.

Lintusalossa elävät saarelaiset saattoivat joutua etenkin syksyisin ja keväisin kelirikon aiheuttamaan mottiin, joka saattoi kestää pahimmillaan kolmekin kuukautta. Täydellisesti oltiin joka vuosi saarroksissa ainakin kuukauden verran.

Keväisin pyryt tukkivat tiet ja samalla jäälle nousi vettä. Kelirikkoaikana jäällä saattoi yrittää kulkea korkeintaan aamuisin, sillä iltapäivisin ei vetinen kohvakerros enää kestänyt traktoria, autoa tai hevospelejä. Pakko oli kuitenkin yrittää, sillä tavaraa oli saatava saareen ja sieltä pois.

Lintusalon saaren pienen koulun oppilaista monet olivat vaarassa pudota koulumatkallaan jäihin. Pahimpana aikana muista saarista tulevat majoittuivat Lintusaloon sukulaisten luo. Hukkumisonnettomuuksia tapahtui melkein vuosittain, ja 20 vuoden aikana oli muutamia koululaisiakin menehtynyt.

Postimies Veikko Reponen teki silti henkensä uhallakin taivalta päivittäin – milloin suksilla, jalkaisin, moottorikelkalla, mopolla, autolla tai veneellä. Hän oli saarelaisten säännöllinen yhdysside mantereelle. Tärkeä oli myös puhelinkeskus, jota emäntä Aino Korhonen hoiti muiden töidensä ohessa tai päinvastoin. Puhelimen ja sähkön tulo Lintusaloon oli "kuin siirtyisi kivikaudesta rautakauteen".

Käsitöitä ja kaunokirjallisuutta

Monenlaisia käden taitoja hallitseva Nestori Reponen kertoo oman kelirikkoaikansa kuluvan työn ilossa, vaikka elämä kaukana naapureista ei ollutkaan helppoa. Jos naista kaipasi, piti olla rohkeutta mennä mantereelle: "Mitä kauempaa naisen hakee, sen herttaisempi se saattaa olla."

Saaren naiset harrastivat saarrosaikaan käsitöitä marttojen ja lähetysseuran ompelupiireissä. Saarella oli myös pieni kirjasto, jonka 30 kirjaa mahtuivat isoon puulaukkuun. Laukun sisältö uusittiin pari kertaa vuodessa.

Lintusalolaiset eivät mielestään olleet tuoneet tietoiveitaan kyllin voimakkaasti julkisuuteen, mutta vuonna 1971 oli saareen jo suunnitteilla pengertie. Tietä odotellessa motitettujen ahdistuneisuutta lievensi kelirikkolaiva, joka kulki pari kertaa viikossa sään annettua myöten.

Teksti: Jukka Lindfors & Tuomo Mäntynen