Hyppää pääsisältöön

Harmaa on kuoleman väri

Vantaan Honkanummella kaksi kuumuuttaan hohkavaa uunia ottaa vastaan vainajia puolentoista tunnin välein, parikymmentä päivässä. Kylmähuoneessa ja pakastimessa väkeä on vielä enemmän. Mustat autot tuovat tämän tästä lisää valkoisia arkkuja.

Moni kavahtaa yhä vainajien tuhkaamisesta, mutta silminnäkijän mielestä prosessi on kaikkea muuta kuin dramaattinen. Se on kirjaimellisesti asiallisen harmaa.

Krematorio toimii kellontarkasti ja yllätyksettömästi. Urbaanit legendat voi unohtaa: vainajat tuhkataan arkuissaan, vainajat eivät nouse uunissa istumaan, vainajat eivät räjähtele (ainoa mikä voi satunnaisesti jysähtää on sydämentahdistin, jota ei ole syystä tai toisesta poistettu).

Ennen tuhkausta arkusta poistetaan palamattomat koristeet. Kuva: Anna-Kaisa Brenner / YLE ruumisarkku

Kaikki tapahtuu tarkan käsikirjoituksen mukaan. Arkkuja ei viskota uuninluukusta sisään, luiden jälkikäsittely ei jätä ”sattumia” tuhkan joukkoon eikä uurnia paiskota hyllyille kuin taloustavaroita. Vainajan henkilöllisyys varmistetaan useita kertoja ennen ja jälkeen tuhkauksen.

Entä kalmanhaju? Se ei ole urbaani legenda, sen tunnistaa.

Pala nousee kurkkuun vasta kun katsoo arkkurivistöjä tarkemmin. Vuoroaan odottaa useampikin pikkuruinen arkku kukkakimpun kera. Ne näyttävät jotenkin orvoilta isojen arkkujen rinnalla. Krematorionhoitaja Jyrki Heiskanen kertoo, ettei vuosikausien työkokemuskaan turruta tunteita, kun tuhkattavaksi osuu pienen lapsen arkku.

Parisataa uurnaa odottaa hyllyillä noutajaa, kussakin 4-5 harmaata tuhkalitraa elettyä elämää. Tavallisesti omaiset tai hautaustoimisto noutavat uurnan viikon kuluessa, mutta kaikista krematoriosta löytyy jokunen uurna, jota ei kukaan vuosien jälkeenkään tunnu kaipaavan.

Se jotenkin karmii selkäpiitä paljon enemmän kuin kalmanhaju.