Hyppää pääsisältöön

Mitä sinä haluat, Kaspar Hauser?

Kaspar Hauser Q-teatterissa. Rooleissa Jussi Nikkilä, Lotta Kaihua ja Eero Ritala.
Kaspar Hauser Q-teatterissa. Rooleissa Jussi Nikkilä, Lotta Kaihua ja Eero Ritala. Kuva: Q-teatteri/ Pate Pesonius lotta kaihua

Päällimmäinen ajatukseni esityksen jälkeen: ”Haluan, että elämässäni on vähemmän asioita”. 

Q-teatterin Kaspar Hauser näyttää, miltä maailma näyttää ja tuntuu juuri nyt, kolmikymppisten tekijöidensä näkökulmasta. Akse Pettersonin ohjaama ja hänen yhdessä Johannes Ekholmin kanssa kirjoittama näytelmä zoomaa ihmisen haluun olemassaoloa pyörittävänä voimana. Omaksi peilikseen he ovat löytäneet Kaspar Hauserin, 1800-luvun alkupuolella Nürnbergissä Saksassa eläneen nuoren miehen.

Kaspar Hauser näkee toisen ihmisen ensimmäistä kertaa. Jussi Nikkilä, Lotta Kaihua ja Eero Ritala. Kuva Pate Pesonius.Aihe ammentaa historiasta mutta esityksen kieli, rakenne, visuaalinen ilme, huumori, ja niin edelleen, ovat tarkkanäköisesti tätä päivää. ”Wikipedian mukaan Kaspar Hauser oli..”, aloittaa näyttelijä Jussi Nikkilä nimihenkilön esittelyn. Niin, todellakin, wikipedian mukaan Kaspar Hauser ei osannut puhua kuin muutamia sanoja. Hän hoki lauseita "minä olen Kaspar Hauser" ja "haluan olla ratsastaja kuten isä". Kaspar Hauser eli pimeässä huoneessa 16-vuotiaaksi. Hän halusi vain vettä ja leipää.

Tarinaa kuljettaa kolme näyttelijää: Jussi Nikkilä, Lotta Kaihua ja Eero Ritala. He esittävät Kaspar Hausereita, tämän ottovanhempia, he esittävät itseään ja koko sukupolveaan. He vetäisevät hevosnaamarin kasvoilleen ja haluavat olla ratsastajia kuten isä. He ilmaisevat kaikkea sitä, mitä tämä esitys vaatii toteutuakseen. He ovat tämä esitys.

Mitä sinä haluat, huutaa kanssanäyttelijä Kasparille. Sillä eihän sellainen vetele, että joku haluaa vain ”vettä ja leipää”. Millaista leipää? Kenen leipomaa? Millaisista jauhoista? Miten viljellyistä? Mitä leivän väliin? Länsimaisen ylellisyyden keskellä elävälle ihmiselle jokainen valinta on osa identiteetinrakennusprojektia. Ihminen on sitä mitä hän syö. Ja varsinkin sitä, mitä hän kertoo somessa syömisestään. Kysymys ”mitä sinä haluat?” paljastuu avaimeksi paholaismaiseen Pandoran lippaaseen: lopulta kaikki näyttelijät paapattavat ääneen halujaan, eivätkä ne halut lopu koskaan.

Sillä Kaspar Hauser kertoo ihmistä, jotka haluavat kaiken. On matkustettava tuntemattomille seuduille, joilla ei muita travellereita notku. On kirjoitettava elämästään paremmin kuin Karl-Ove Knausgård. On kokattava ensiluokkaista avokadopastaa, harrastettava elämyksellistä seksiä. Täytyy joogata, bailata ja soittaa kitaraa. Täytyy pukeutua oikein, tuntea oikeat biitit ja tyylit. Täytyy koko ajan tiedostaa mitä tekee ja mitä viestii. Elämän vapaat sekunnit on käytettävä tarkasti, koska suurin osa ajasta menee - töissä. Nauru tyrskähtelee katsomossa, kun näyttelijät kertovat missä kaikkialla he ovat tehneet töitä.

Lotta Kaihua, Eero Ritala ja Jussi Nikkilä. Kuva Pate Pesonius.Vimmaisen elämyssuorituselämän vastakohtana näytetään täydellinen vetäytyminen kaikesta. Kaksi heppua lojuu sohvalla peliohjain käsissään, ja käy katkeamatonta keskustelua ironisilla hokemilla. Puhetta riittää, sanoja soljuu, mutta mikään ei tarkoita mitään.

Tapa, jolla esityksessä käytetään videoita, teki minuun erityisen vaikutuksen. Kiitos siis videosuunnittelusta vastanneille Ville Seppäselle ja Martti Tervolle! Videot tuovat poikkeuksellisen onnistuneesti uusia huumorin ja todellisuuden tasoja esitykseen. Esimerkiksi näin: lempi-tv-sarjaansa uudestaan ja uudestaan toljottava heppu päätyy itse screenille, samalla kun tv-sarjan hahmot ilmestyvätkin näyttämölle. Riipaisevan hauska on myös kohtaus, jossa koko näyttämön korkuiselle seinälle heijastetaan perheenisän väpättävää kokaiinisekoilua.

Kaspar Hauser kertoo sukupolvensa kokemusmaailmasta – ja onnistuu tekemään sen niin, että kaikki esityksessä on tuon kokemuksen lävistämää. Muoto on yhtä kuin sisältö.

Kuten aluksi sanoin, esitys täyttää minut halulla vähentää asioita. Vähemmän kommunikaatiota! Vähemmän harrastuksia, tavaroita, tiedonpalasia, klikkauksia! Hetken tunnen oloni kapinalliseksi. Sitten tajuan, että olen juuri niin kuin muutkin – kaikkihan täällä kaipaavat retriittiin, maalle yrttejä viljelemään, yksinäiselle hiekkarannalle.   

 

Q-teatteri: Kaspar Hauser. Ohjaus Akse Pettersson, käsikirjoitus Akse Pettersson ja Johannes Ekholm. Äänisuunnittelu ja musiikki Kasperi Laine, lavastus ja valosuunnittelu: Ville Seppänen. Videosuunnittelu Ville Seppänen ja Martti Tervo. Pukusuunnittelu Emmi Leeve. Rooleissa Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala. 

 

 

 

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri