Hyppää pääsisältöön

Psykokulttuuri kukoistaa länsimaissa

Länsimaista ihmistä piinaavat muun muassa narskut eli narsistit ja läheisriippuvuuden karikot. Tunnelukotkin pitäisi saada auki ja suru on kiteytetty vaihekaavioihin. Onnettomuusuutisten vakiototeamus on, että uhreille on tarjolla kriisiapua. Voimalassa tartutaan psykokulttuurin ilmiöihin ja kysytään hallitseeko aikaamme "psykopapisto", joka kertoo mikä on normaalia ja mikä ei.

Psykokulttuuri eli arjen psykologisoituminen näkyy ihmisten tavassa selittää omaa ja muiden käytöstä psykologisilla termeillä. Ajattelussa painottuu mm. minuus ja sen vatvominen, tunteiden merkityksen korostaminen sekä normista poikkeavan käytöksen määritteleminen psykologiseksi häiriöksi.

Voimala-ohjelmassa psykokulttuurista keskustelevat tiedetoimittaja Marko Hamilo, tunneälystä väitellyt Mikael Saarinen, kriisipsykologi Krister Andersson ja psykiatrian dosentti Jyrki Korkeila. Ensimmäisenä aiheena on kriisiterapia, jota nykyään tarjotaan automaattisesti uhreille esim. suuronnettomuuksien yhteydessä.

Psykologi Krister Andersson on ollut mukana vaikuttamassa kriisiterapian tuloon Suomeen 1980-luvun lopulla. Hän ei koe oikeutettuna toimittaja Marko Hamilon siihen kohdistamaa kritiikkiä. Andersson muistuttaa, että 80-luvun Suomi oli hyvin erilainen kuin nyky-Suomi ja sota-ajoilta asti vallinnut vaikenemisen kulttuuri piinasi monia.

Kriisiterapialle oli Anderssonin mielestä Suomessa "sosiaalinen tilaus" ja se levisi saman tien laajalti ruohonjuuritason ilmiönä ilman mitään budjetteja tai kampanjaa.

2000-luvulla tehdyt tutkimukset ovat kuitenkin antaneet syytä epäillä kriisiterapian hyötyjä. On huomattu, että joissain tapauksissa se voi pitkittää uhrin oirehdintaa. Psykiatrian dosentti Jyrki Korkeilan mielestä kriisiterapiaa ei tulisikaan antaa kohdentamattomasti, vaan seuloa joukosta riskialttiit ihmiset.

"Ei tulisi häiritä sitä mikä ihmisessä tapahtuu luonnollisesti", Korkeila kiteyttää. Hänen mielestään jokaisella on luonnostaan voimavaroja, joilla selvitä elämänkolhuista ja traumatisoituminen on aina poikkeus. Läheisten tuki voi olla parempaa ”hoitoa” kuin jälkipuinti terapeutin kanssa.

Kriisien lisäksi myös suremista on yritetty mahduttaa psykologiseen muottiin. Mutta on edelleen hyvin vähän näyttöä siitä, että olisi ns. oikeita suremisen tapoja.

”Vaiheittain etenevä surumalli ei vastaa todellisuutta, vaan se on hyvin yksilöllistä”, toteaa Andersson. Hän kertoo kunnioittavansa suuresti kunkin ihmisen omaa tapaa surun käsittelyyn, eikä halua puuttua siihen.

Tiedetoimittaja Marko Hamilo esittää voimakasta kritiikkiä psykokulttuuria kohtaan kirjassaan ”Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa”. Hän näkee yksilöllisyyden korostamisen haittapuolet. Ongelmat muuttuvat helposti yksilön syyksi, ja rakenteelliset ongelmat jäävät huomiotta.

Hamilon mielestä ”psykoteollisuus tuottaa terveen ihmisen muotteja, joihin yritämme mahtua psykoteollisuuden tarjoamin työkaluin”. Vaarana on piilonormatiivisuus. Korostetaan vapautta ja yksilöllisyyttä, mutta käytännössä pakotetaan tiettyihin ajattelu- ja toimintapoihin.

Toisenlaista näkökulmaa edustaa Mikael Saarinen, joka on puhunut Suomessa paljon tunneälyn puolesta. Hän toivoisi ihmisten osaavan hyödyntää tunteitaan tietoisemmin ja purkavan niitä muillakin tavoin kuin viikonloppuisin alkoholin avittamana. Saarinen on ollut mukana kehittämässä tunneälytestiä, jolla voidaan kartoittaa mm. ihmisen kykyä tunnistaa tunteita kasvojen ilmeistä.

Hamilo puolestaan epäilee universaalin tunneälyn olemassaoloa ja uskoo sen olevan kulttuuri- ja arvosidonnaista.

Keskustelijat ovat yhtä mieltä ainakin siitä, että tarvitaan tieteellistä tutkimusta ja tieteellistä psykologiaa, jossa teoriat testataan huolellisesti ennen käyttöönottoa.

Teksti: Heidi Sommar

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto