Hyppää pääsisältöön

Keskeneräinen vallankumous

”Elämä Tunisiassa, rakkaassa kotimaassani, oli eräänlaista hulluutta. Jokainen tunisialainen, joka tarkasteli hiukan syvemmin kotimaansa tilannetta, kantoi sisällään tällaisen hulluuden siemeniä: jakautuneen persoonallisuuden varhaisia oireita. "

"Pinnalta katsottuna kaikki näytti hyvältä. Tv:n iltauutisissa, sanomalehdissä ja radiossa kaikki oli kaunista, ruusuista ja täynnä elämää. Mainoksissa naurettiin ja viehättävät kasvot kehottivat meitä ostamaan tuotteita, joita valmistimme. Mutta kaupunkien kaduilla ja lähiöissä, kylissä ja maaseudulla kaikki oli surullista ja tympeää: ihmisten kasvot kellastuneita kohtalon käänteistä, unelmien haihtumisesta ilmaan. Poliisien laumat seisoivat vartiossa kaikkialla tarkkaillen ihmisten itkua ja vaikerointia kadotetusta ajasta, joka jätti jälkensä tämän hienon kansan huuliin ja otsaryppyihin.”

Näin runollisesti kirjoittaa kotimaansa tilanteesta tunisialainen poliittinen aktivisti ja opiskelijaliiton johtaja Malek Sghiri pitkässä ja henkilökohtaisessa artikkelissaan, joka on julkaistu arabimaiden kansannousuista kertovassa kirjoituskokoelmassa nimeltä Writing Revolution: The Voices from Tunis to Damascus, eli Kirjoituksia vallankumouksesta, ääniä Tunisista Damaskokseen.
Tunisia on monille suomalaisille tuttu maan rantalomakohteista Soussesta, Hammametista tai Monastirista, joissa monet ovat käyneet seuramatkoilla lomailemassa ja kokeilemassa tinkimistä turistibasaareissa. Ennen kolmen vuoden takaista kansannousua Tunisia tunnettiin kaikkein liberaaleimpana arabimaana, niin liberaalina, että naisia oli jopa kielletty käyttämästä huntua... Tunisia oli kuitenkin myös jyrkkä luokkayhteiskunta ja julma diktatuuri, jossa vallitsi lähes täydellinen sensuuri. Presidentti Zine el-Abidine Ben Alin valtaa arvostelevat toisinajattelijat suljettiin vankilaan, usein ilman oikeudenkäyntiä.
Malek Sghirin isä oli yksi näistä toisinajattelijoista. Kun Malek Sghiri oli lapsi, isä istui mielipiteidensä vuoksi vankilassa seitsemän vuoden ajan. Sghiri kirjoittaa vankilavierailuista isän luona ja sanoo muistavansa jokaisen vankilan, jokaisen vanginvartijan, jokaisen kolkon odotushuoneen ja teräskalterit, jotka estivät isää syleilemästä lapsiaan. Kun toisten lasten perheet kävivät rannalla tai eläintarhassa tai katselivat illalla yhdessä tv:tä, Malek Sghiri muistaa valvoneensa öisin sängyssään kuunnellen äitinsä hiljaista itkua.
Lapsuudenkokemukset eivät voineet olla vaikuttamatta Malek Sghirin maailmankatsomukseen. Hän teki koulutyönsä tunnollisesti ja pääsi 18-vuotiaana Tunisin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja humanistisia aineita. Nuoren miehen unelmana oli liittyä opiskelijaliikkeeseen, johtaa mielenosoitusmarsseja ja kamppailla sananvapauden puolesta.

”Ensimmäiset viikot yliopistolla olivat kaunis johdatus maailmaan, joka oli monimuotoinen ja houkutteleva. Yliopisto merkitsi täydellistä vapautta, vanhan ja perinteisen tuhoa ja intohimoa kaikkea uutta kohtaan. Tunisin yliopiston luentosaleissa ja luokkahuoneissa opin kritisoimaan ja kyseenalaistamaan, dekonstruoimaan ja filosofoimaan, ja pohtimaan kysymyksiä olemassaolosta, maailmankaikkeudesta ja ihmisenä olemisen ehdoista.”

Malek Sghirin unelmat kävivät toteen. Hän liittyi Tunisian opiskelijaliittoon ja oli mukana perustamassa opiskelijaliiton komiteaa, joka pyrki neuvottelemaan hallituksen kanssa maan korkeakoulupolitiikasta. Kiivas kampanjointi johti lopulta siihen, että hänet erotettiin yliopistosta presidentin solvaamisesta, lentolehtisten jakamisesta ja kansalaisten kiihottamisesta hallitsevan puolueen vastaiseen toimintaan.
Sghiri oli kuitenkin suorittanut opintonsa erinomaisin arvosanoin, ja runsaan vuoden päästä hänet kelpuutettiin uudestaan opiskelemaan, tällä kertaa yhteiskuntatieteitä Tunisin yliopiston kuuluisassa Huhtikuun 9. päivän tiedekunnassa, joka oli saanut nimensä vuonna 1938 tapahtuneesta kansannoususta Ranskan siirtomaavaltaa vastaan.
Uudessa opinahjossa Malek Sghiri heittäytyi taas mukaan opiskelijaliikehdintään. Hän kirjoitti artikkeleita, piti palopuheita, oli mukana suunnittelemassa lakkoja ja protesteja ja matkusti ympäri Tunisiaa auttaen muiden korkeakoulujen opiskelijoita perustamaan maan opiskelijaliiton uusia paikallisosastoja. Hän oli joulukuussa 2010 vasta 23-vuotias, mutta Tunisian opiskelijoiden keskuudessa jo maineikas agitaattori.

”Olin yliopiston kirjastossa, kun ystäväni soitti Sidi Bouzidin kaupungista. Hän kertoi, että siellä eräs nuori mies oli sytyttänyt itsensä tuleen kuvernöörinviraston edessä protestina sille, että paikalliset poliisit olivat pahoinpidelleet ja nöyryyttäneet häntä. Sadat raivostuneet asukkaat olivat nyt kerääntyneet rakennuksen eteen mielenosoitukseen vaatimaan kuvernööriä vastuuseen tapahtumasta ja osoittamaan kunnioitusta vielä hengissä olevalle polttoitsemurhan uhrille.”

Opiskelija-aktivisti Malek Sghiri oli joulukuun 17. päivänä ja sitä seuraavina päivinä jatkuvasti yhteydessä ystäväänsä, joka raportoi hänelle tapahtumista Sidi Bouzidissa. Nuorten miesten polttoitsemurhia oli tehty Tunisian köyhillä alueilla aiemminkin. Vihanneskauppias Mohamed Bouazizin epätoivoinen yksinäinen protesti oli Sidi Bouzidin köyhän syrjäkaupungin nuorille ja myös monille iäkkäämmille asukkaille kuitenkin viimeinen pisara. Poliisit olivat takavarikoineet nuoren vihanneskauppiaan myyntituotteet ja hakanneet hänet, koska hänellä ei ollut varaa maksaa heille lahjuksia. Istumamielenosoitus vaihtui vihaiseksi kulkueeksi korruptiota, syrjäytymistä ja työttömyyttä vastaan. Kun poliisi yritti pysäyttää mielenosoituksen, se muuttui väkivaltaiseksi mellakaksi poliisia vastaan.
Poliisin kutsuessa lisävoimia tukahduttamaan Sidi Bouzidin mellakoita Malek Sghiri ja hänen toverinsa opiskelijaliitossa suunnittelivat opiskelijoiden solidaarisuuslakkoa pääkaupungissa Tunisissa. Virallinen media ei aluksi lainkaan noteerannut Sidi Bouzidin tapahtumia ja paikallisten asukkaiden vaatimuksia. Reaktiona uutispimentoon Malek Sghiri ja hänen toverinsa avasivat Facebook-sivun nimeltä ”Tunisian katuprotestien uutistoimisto”, jolla he julkaisivat uutispäivityksiä ja kännykkävideoita Sidi Bouzidin mellakoista ja poliisiväkivallasta. Opiskelija-aktiivit perustivat myös ”Vastarinnan päiväkirjat” -nimisen verkkolehden, jossa julkaistiin uutisia ja muita kirjoituksia arabiaksi, ranskaksi ja englanniksi. Näistä kanavista toimittajat ja aktivistit kotimaassa ja ulkomailla saivat ensimmäisenä tietoa Sidi Bouzidin kansannoususta.
Solidaarisuusmielenosoituksia järjestettiin päivittäin myös Tunisian ammattiliittojen keskusjärjestön rakennusta vastapäätä Habib Bourguiban kadulla Tunisin keskustassa. Öisin pääkaupungin rakennusten seiniin maalattiin iskulauseita: Työllisyys on oikeus! Nuku hyvin, marttyyri, me jatkamme taistelua! Kansalainen, uhri, liity kamppailuun!
Maaseudulla mielenosoitukset levisivät myös muille paikkakunnille. Kun poliisi ampui kuoliaaksi mielenosoittajia Talassa Sidi Bouzidin naapurimaakunnassa, Malek Sghiri lähti Tunisista salaa Talan pikkukaupunkiin, mistä hän ja hänen perheensä ovat alun perin kotoisin.

”En ollut kovinkaan hyvä valmistamaan Molotovin cocktaileja ja olin surkea ampumaan ritsalla, mutta nuoret mielenosoittajat olivat ilahtuneita siitä, että olin siellä heidän kanssaan, että opiskelija oli tullut pääkaupungista asti puolustamaan synnyinpaikkaansa. Keskustelusta heidän kanssaan ymmärsin, miten kehnosti kaupunkia ja sen asukkaita oli kohdeltu. Näille nuorukaisille valtio ei merkinnyt mitään muuta kuin poliisia, rikostuomioistuinta, luoteja ja kyynelkaasua. Hallitus kohteli heitä vihollisina. Miksi, he kysyivät. Miksi me sisämaan nuoret olemme erilaisia kuin rannikkokaupunkien nuoret? Heidän kysymyksensä osui Tunisian poliittisen ja taloudellisen järjestelmän ytimeen. Kyse oli siirtomaavaltaisesta riistosta, jossa sisämaan roolina oli toimia raaka-aineaittana ja halvan työvoiman reservinä.”

Malek Sghiri pohti yhdessä Talan pikkukaupungin nuorten aktivistien kanssa, miten heitä voisi parhaiten tukea heidän kamppailussaan poliisin mielivaltaa vastaan. Keskusteluissa todettiin, että pääkaupungin ammattiyhdistysaktiivit ja juristit tekivät tärkeää työtä kampanjoidessaan pahimpia ihmisoikeusloukkauksia vastaan, mutta jos hallituksen selkäranka haluttiin todella murtaa, protestit oli laajennettava suurimpien kaupunkien työläiskaupunginosiin.
Tämä ohje mielessään Sghiri palasi Tunisiin, missä hän joutui melkein välittömästi valtion turvallisuuspoliisin, niin sanotun poliittisen poliisin, pidättämäksi. Siviilipukuiset miehet pakottivat hänet valkoisen Renault Clion kyytiin, hänet kyyditettiin maalle keskelle metsää, missä hänet hakattiin ja jätettiin oman onnensa nojaan.
Seuraavana päivänä hän oli kuitenkin yhdessä opiskelijatovereidensa kanssa jo organisoimassa mielenosoituksia Tunisin suurimmassa ja surkeimmassa lähiössä Cité Ettadhamenissa. Mellakkapoliisit joutuivat perääntymään, kun turhautuneet ja vihaiset työttömät nuoret valtasivat hallituspuolueen paikallistoimiston ja alueen poliisiasemat.
Tunisin keskustassa turvallisuuspalvelun ilmiantajat olivat edelleen töissä. Kun Malek Sghiri tapasi vielä samana iltana tovereitaan eräässä keskustan kahvilassa, poliisipartio pidätti heidät ja vei heidät Habib Bourguiban kadulla sisäministeriön kellarissa sijaitsevaan poliisivankilaan. Viikon ajan heitä kuulusteltiin ja hakattiin, kunnes yhtenä aamuna heidän käskettiin ottaa tavaransa ja poistua.
Aktivistit kävelivät poliisivankilasta suoraan ulos vallankumousta juhlivan kansan keskelle pääkaupungin keskustan pääkadulle. 23 vuotta vallassa ollut presidentti Ben Ali oli aktivistien pidätyksen aikana luopunut vallasta ja lähtenyt maasta. Malek Sghirin vanhemmat järjestivät kotona juhlavastaanoton, jonne tuli ihmisiä koko kaupunginosasta. Oli harvinaista päästä näkemään nuorukaista, joka oli selvinnyt sisäministeriön kellareista hengissä.

”Aluksi kaikki olivat hurmiossa: presidentti oli paennut ulkomaille, kansalaiset olivat saaneet toiminnallaan aikaan pikaisia vallankumouksellisia muutoksia, kaduilla raivoisasti huutava kansa oli noussut epätoivon ja pelon tuhkasta kuin feenikslintu. Kaikki oli kuin yhtä romanssia. Mutta sitten asiat muuttuivat. Uusi valtatasapaino, uudet vaikutuspiirit, uudet poliittiset suhteet alkoivat muotoutua, ja minulle ja monille muille kävi selväksi, että diktaattorin pako ei suinkaan johtanut diktatuurin päättymiseen.”

Malek Sghiri kertoo ihmetelleensä vankilasta päästyään sitä, että ihmiset puhuivat tammikuun 14. päivän vallankumouksesta tai Tunisian jasmiinivallankumouksesta. Pidemmän aikaa kehitteillä ollutta vallankumouksellista prosessia ei hänen mielestään voinut pelkistää vain hiukan alle kuukauden kestäneeseen ajanjaksoon Sidi Bouzidin mellakoiden alkamisesta siihen päivään, jolloin presidentti Ben Ali lensi pois maasta Saudi-Arabiaan. Jo pelkästään puhuminen ”vallankumouksesta” oli Sghirin mielestä harhaanjohtavaa, sillä vallankumous edellytti uutta poliittista tietoisuutta ja selkeän eron tekemistä menneisyyteen. Ben Alin paettua maasta kuitenkin näkyvimmät vallankumouksen puolestapuhujat olivat vanhan vallan aikaisia johtavia poliitikkoja, jotka yrittivät parhaansa mukaan vakuuttaa kansalle, että vallankumous oli nyt saavuttanut päämääränsä ja ihmisten oli parasta palata kotiin ja työpaikoilleen.
Malek Sghiri kirjoittaa hiukan katkerana siitä, kuinka Tunisian kansannousun takana olleet nuoret ja kaupunginosien aktivistit näyttävät kansannousun jälkeen kokonaan kadonneen maan poliittiselta areenalta, vaikka juuri nuorten aktivistien tulisi hänen mielestään olla johtava voima maan politiikassa. Tunisian vallankumouksessa oli Sghirin mukaan ainutlaatuista se, että sen johtajat olivat nimettömiä ja suurelle yleisölle lähes näkymättömiä. ”Mutta vallankumouksen siirryttyä kaduilta kabinetteihin sen puhemiehinä esiintyvät nyt tv-kameroiden edessä hymyilevät, partavedelle tuoksuvat pukumiehet, jotka eivät todellisuudessa olleet lainkaan mukana kolmen vuoden takaisessa kansannousussa”, Malek Sghiri kirjoittaa.

”Olen peloissani, mutta kyse ei ole pelosta, jota voi kokea sohvalla uutisia katsoessa tai sanomalehteä lukiessa. On kyse aktivistin pelosta, sellaisesta pelosta, jota kokee nuori mies, joka ei milloinkaan pyrkinyt liioittelemaan kansan verellä, hiellä ja kyynelillä saavutettuja edistysaskelia. Tämä pelko antaa minulle voimaa, se työntää minua eteenpäin, pakottaa minut yrittämään entistä kovemmin, antamaan entistä enemmän. Se on positiivista pelkoa. En voi väittää, että olisin optimistinen tulevaisuuden suhteen. En ole. Mutta uskon kansan tahtoon, ja syvällä sisimmässäni olen varma siitä, että kansan tahto tulee vielä voittamaan. Tulemme olemaan voitokkaita, yksinkertaisesti siksi koska emme pysty enää häviämään.”

Peik Johansson

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta