Tuula Viitaniemi
Yle
Luin Ian McEwanin Lauantai-romaanin tuoreeltaan vuonna 2005. Muistan kirjasta lähinnä sen vahvan, painostavan tunnelman. Parhaiten mieleeni on painunut kuvaus hetkestä, jolloin neurokirurgi Henry Perowne herää yhtäkkiä aamuyöllä, astelee ikkunan luo, ja näkee taivaalla lentokoneen syttyvän tuleen. Odotukseni olivat siten hyvin epämääräiset, kun istahdin Kansallisteatterin pienen näyttämön katsomoon nähdäkseni Lauantaista tehdyn näyttämösovituksen.
Lauantai on kuvaus siitä, mitä tapahtuu Henry Perownen elämässä 15. helmikuuta vuonna 2003. Täsmällinen ajankohta on merkitsevä, sillä tuona päivänä miljoonat ihmiset ympäri maailmaa kokoontuivat vastustamaan aikeita hyökätä Irakiin. Lontoon Hyde Parkin mielenosoitusta on kuvattu Iso-Britannin historian massiivisimmaksi . Romaani on fiktiota, mutta se on myös taitava kuvaus maailmasta, joka on säpsähtänyt pelkäämään terroristeja. 9/11 kummittelee taka-alalla.
Kansallisteatterin tulkinta pyrkii siirtämään näyttämölle romaanin ihmismieltä paloittelevaa rakennetta. Mitä kaikkea ihmisen päässä voi liikkua yhdessä pienessä hetkessä? Irene Ahon ohjaus onnistuu tässä kohtalaisen ketterästi. Ensimmäinen puoliaika on rakenteeltaan squash-matsi, jonka keskeyttävät tuon tuosta näyttämöllä ruumiillistuvat päähenkilön ajatukset. Perowne (Seppo Pääkkönen) hakkaa palloa ja väittelee kollegansa (Petri Liski) kanssa. Pelin sekaan ilmaantuvat vaimo (Maria Kuusiluoma), poika (Johannes Holopainen), lentokoneessa istuva tytär (Ulla Raitio), vanhainkodissa hapertuva äiti (Kristiina Halkola) ja itsetietoinen runoilija-appiukko (Antti Litja). Markus Tsokkinen on suunnitellut eleettömän tyylikkään lavastuksen, joka mahdollistaa simultaanisen kerronnan, monien tilojen ja tilanteiden kepeän lomittamisen.
Hyvä kohtaus syntyy, kun isä ja tytär kiistelevät Irakin sodan oikeutuksesta ja mielenosoituksen mielekkyydestä. Mitä asioita mielenosoittajat itse asiassa puolustavat? Isä vastustaa sotaa, mutta ajattelee kuitenkin, että Saddam olisi tärkeä kukistaa. Tytär on pasifisti, eikä halua nähdä hyökkäyksessä mitään positiivista. Oletko siis Saddamin puolella, kysyy isä. Kiista osoittaa hienosti, miten vaikeaa on olla oikeassa maailman monimutkaisuuden äärellä. Väittelyä oli kiinnostava kuunnella nyt, jälkiviisauden turvin, 11 vuotta sodan syttymisen jälkeen.
Täysin ongelmitta ei romaani kuitenkaan taivu teatteriksi. Vaikka näyttelijät tekevät hyvää ja sujuvaa työtä, on replikoinnissa ajoittain paperinen sivumaku. Alkuperäisessä romaanissa tapahtumien yllä leijuu maaginen kohtalonomaisuus. Teatterikatsomossa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että tarina on liian täydellinen rakenteeltaan, että yllättävästi toisiinsa liittyvät tapahtumat eivät ole uskottavia. Se, miten esitys on toteutettu, syrjäyttää osin sen, mistä esitys koettaa kertoa. Lisäksi ensimmäisellä puoliajalla lyhyistä väläyksistä koostuva dramatisointi typistää näyttelijöiden väliset kohtaamiset niin niukoiksi, ettei hahmoista oikein saanut otetta
Hieman unelias tunnelma sähköistyy, kun Perowne ajaa kolarin, ja näyttämölle paukahtaa kaksi pikkurikollista. Joonas Saartamo ja Markus Järvenpää ovat oikeasti pelottavia rooleissaan. He ovat vaarallisia ja arvaamattomia. He elävät toisessa todellisuudessa kuin varakas neurokirurgi juristivaimoineen. Heillä ei ole mitään menetettävää.
Parasta ja voimakkainta Kansallisteatterin tulkinnassa onkin lopulta tämä roistojen ja vauraiden päähenkilöiden välinen jännite. Toisella puoliajalla konnat tunkeutuvat Perownen – jälleen erittäin tyylikkäästi lavastettuun – kotiin, ja välivallan uhka on niin raju, että pulssi nousee, ja omatkin käteni puristuivat katsomossa nyrkkiin. Henry Perowne on rakentanut itselleen täydellisen elämän, mutta rakennelma paljastuu äärimmäisen hauraaksi. Mutta viisastuvatko näytelmän ihmiset koettelemuksistaan? Näytelmän lopussa tuleva käänne näyttää, kuinka vaikeaa ihmisen on muuttua, tai oppia kokemastaan yhtään mitään.
Kansallisteatteri: Lauantai.
Alkuteos Ian McEwan, dramatisointi Eva Buchwald. Ohjaus Irene Aho, lavastus Markus Tsokkinen, pukusuunnittelu Sari Suominen, valosuunnittelu Max Wikström, äänisuunnittelu Jussi Matikainen, videot Kare Markkola.
Rooleissa Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Seppo Pääkkönen, Kristiina Halkola, Johannes Holopainen, Markus Järvenpää, Antti Litja, Ulla Raitio, Joonas Saartamo.
