Näinä synkkinä ja sotaisina aikoina on mitä miellyttävintä, tarkoituksenmukaisinta ja järkevintä vetää työpäivän jälkeen villasukat jalkaan, keittää kupillinen luomuteetä ja paneutua taiteen kysymyksiin. Se ei ole todellisuuspakoa, todellisuutta ei voi paeta. Se on rauhantyötä. Maailmanrauha alkaa sisäisestä rauhasta. Riittävä määrä sisäisiä rauhoja tähän maailmaan, niin rento meininki vie lopullisen voiton ja hyvä tulee. Tänään puolustamme maailmanrauhaa keskittymällä variaatioiden aatteeseen muutamin osuvin esimerkein.
William Blake antaa pontta hankkeellemme määrittelemällä suurinpiirtein näin: putsaa mieltämisesi portit, niin näet variksen lennossa ikuisuuden ja äärettömyyden. Mieltämisen portit, doors of perception, ovat samat räppänät, joista Jim Morrison keksi nimen The Doors -yhtyeelleen. Mitä ne siis ovat? Ne ovat ne päänuppimme hienojakoisimmat osat, jotka muuttavat aistihavaintomme ajatuksiksi ja uniksi.
Pudotamme Blaken Englannista etelään, manner-Eurooppaan ja ajassa vähän taaksepäin. Johann Sebastian Bach arvasi Blaken ajatuksen ennen William Blaken syntymää ja kehitti piskuisesta teemasta 30 variaatiota, Goldberg-variaatiot, joihin mahtuu koko maailmankaikkeus. Mitätön piste nuottipaperilla laajenee tässä sarjassa huimaa kyytiä musiikilliseksi avaruudeksi, samoin tarkkaavaisen kuulijan tajunta. Bachin Goldberg-variaatiot ovat kuin hyvä luonnonkuituinen nuttu, joka lämmittää kylmällä ja viilentää helteellä. Ne rauhoittavat kiihtyneen ja kiihottavat tylsistyneen mielen.
Kanadalainen pianisti Glenn Gould maalasi Goldberg-variaatioiden avulla kaksi muotokuvaansa; ensimmäisen ja viimeisen. Gould löi läpi 1950-luvulla kiihkeällä, hurjatempoisella ja virtuoosimaisella Goldberg-levytyksellä. Neljännesvuosisata myöhemmin, vähän ennen varhaista kuolemaansa hän heitti hyvästit viipyilevällä, jotensakin traagisen-filosofisella, kaiken nähneellä, kuulleella ja kokeneella versiolla. Samat nuotit, samat biisit, mutta vastakkainen meno. Nuorena rokaten, hakaten, hyökäten ja haastaen, vanhana mietiskellen, himmentyen, myöntyen ja häipyen.
Musiikkikustantaja ja säveltäjä Anton Diabelli keksi vuonna 1819 hauskan jutun. Hän otti ja sävelsi 50 sekunnin mittaisen näppärän valssinpätkän ja lähetti sen puolellesadalle itävaltalaiselle ja saksalaiselle pianoniekalle ja sanoi, että kehitelkääpäs tuosta variaatio ja lähettäkää palautuskuoressa takaisin, niin kattellaan, miten teema lähtee lentoon. Ja lähtihän se. Palautuskuoria rapisi Diabellin postilaatikkoon. Kuuluisimpana lähettäjänä Franz Schubert ja nuorimpana 8-vuotias Franz Liszt, joka oli leikitellyt kasaan kelpo variaation.
Viisikymppinen, elämänsä loppusuoralla kulkeva, jo kuuroutunut Ludwig van Beethoven pillastui Diabellin valssivariaatiotestistä ja sävelsi yhdellä rykäyksellä peräti 23 versiota. Sen jälkeen hän keskittyi viimeistelemään Missa solemniksen ja kolme viimeistä pianosonaattiaan. Diabellin teema ei jättänyt kuitenkaan ukkoa rauhaan ja kesällä 1923 hän sävelsi vielä kymmenen variaatiota lisää.
Beethovenin 33 Diabelli-variaatiota ovat melkein liian hyvää ollakseen totta kaikille meille, jotka tykkäämme rauhasta enemmän kuin sodasta, kulttuurista enemmän kuin väkivallasta, ymmärryksestä enemmän kuin ahneudesta ja viisaudesta enemmän kuin moukkamaisuudesta. Umpikuuro säveltäjä repi Diabellin teemasta kaiken mahdollisen irti, leikki, pelleili, irrotteli, vakavoitui, purki, kokosi, dekonstruoi ja konstruoi jälleen. Beethovenin Diabelli-variaatiot ovat hätkähdyttävän modernia musiikkia, aikalaisia hämmentänyttä, eteenpäin kurkottavaa, tulevaisuuden mahdollisuuksia avaavaa suurta taidetta, rauhantyötä.
Beethovenin innoittamina harppaamme nyt länteen, sivistyneeseen Ranskaan ja seuraavalle vuosisadalle. Kielentutkija, filosofi, matemaatikko ja rauhanmies Raymond Queneau julkaisi vuonna 1947 kirjasen Tyyliharjoituksia, jonka juoni menee näin: joku havainnoi ruuhkabussissa nuorehkon, oudohkon hepun, joka syyttää jotakuta tönimisestä ja tunkee sitten istumaan. Myöhemmin sama joku, eli kertoja, näkee saman jätkän toisaalla kaupungissa jonkun frendin kanssa, joka kehottaa jätkää ompelemaan rotsiinsa napin.
Tämä varsin vaatimaton tarina on Tyyliharjoitusten koko juoni. Queneau kertoo sen 99 kertaa, aina eri tavoin, vajaan sivun mitassa per variaatio. Tulos on ihanaa, viisasta, syvällistä ja hauskaa, kielen loputtomia mahdollisuuksia avaavaa sanataidetta, humanismia, rauhantyötä.
Heitän päätteeksi näytteen lyhimmästä päästä, Pentti Salmenrannan suomennoksen variaatiosta ”Niinku”.
”Kato, bussi tuli niinku, ja mä nousin siihen, kato, ja sitten siellä oli niinku semmonen tyyppi jonka mä niinku huomasin, kato. Tai oikeestaan sen kaulan niinku, ja sen punotun hihnan, kato. Sitten se alko niinku mölyämään, kato sille vieressä seisovalle, se niinku astu sen varpaille, kato. Sitten se meni niinku istumaan, kato.
Sitten, kato myöhemmin niinku, mä näin sen Cour de Romella. Se oli niinku kaverinsa kanssa, kato, ja se kaveri sano niin että ’Sun pitäs ommella päällystakkiis yks nappi lisää.’ Niinku.”
