Hyppää pääsisältöön

Eläintarha, jossa katsotaan ihmistä

Katariina Numminen: Zoo. Kuvassa Lotta Suomi.
Katariina Numminen: Zoo. Kuvassa Lotta Suomi. Kuva: Elina Brotherus lotta suomi

Ohjaaja Katariina Numminen nauhoitti ihmisten puheita Korkeasaaressa ja teki nauhoitusten pohjalta tanssia ja teatteria yhdistävän esityksen nimeltä Zoo.

Zoo  vie katsojat Korkeasaareen, eläimiksi eläinten paikalle. Valtaosan Zoon kestosta esiintyjät tuijottavat yleisöön, ja toistelevat Korkeasaaresta kähvellettyjä sanoja. Puhujat vaihtuvat, mutta sanat eivät. Idea on röyhkeä ja paljastava - näinkö pitkäveteisiä me ihmiset todella olemme?

Tuomas Tulikorpi, Lotta Suomi, Anna Maria Häkkinen Kuvaaja: Elina BrotherusEsityksen alkupuolen työryhmä istuu pöydän takana plarit edessään ja lukee vuorosanoja paperista: katso katso katso, missä missä tuolla. Punastuttaa kun tajuaa, että oman perheeni Korkeasaari-vierailu kuulostaisi tismalleen samalta. Kohtaus naurattaa, mutta myös uuvuttaa. Se on lähestulkoon sietämättömän pitkä toisteisuudessaan. Toisaalta niin on hyvä. Jatkuessaan ja jatkuessaan ja jatkuessaan kohtaus pakottaa miettimään, millaisina eläimet näkevät kaltereiden toisella puolella heitä toljottavat ihmiset. Onneksi eläimet eivät ymmärrä mitä me höpisemme! Eläinparoilla on häkeissään epäilemättä muutenkin piinallisen tylsää.

Zoo muistuttaa ikävästi eläimiin kohdistuvasta ylimielisyydestä. Eläimiä kommentoidaan ja parjataan vapaasti - ja silti niiden täytyisi syödä ja hyppiä ja uida, hauskuttaa meitä kaikin tavoin. Ikään kuin ne olisivat olemassa ihmisten viihtymistä varten.

Kun esiintyjät lopulta nousevat pöytänsä takaa seisomaan, alkavat liikkua eläinten lailla, juosta ja tanssia, tuntuu se uskomattoman ihanalta ja virkistävältä.

Sitten yksi näyttelijöistä kirmaa näyttämölle alasti. Ja toinen, ja kolmas, kunnes kaikki ovat heittäneet pois neonväriset hupparinsa ja housunsa. Joskus näyttämöllä olevaa alastonta ihmistä on hankala katsoa. Tällä kertaa se tuntuu maailman helpoimmalta asialta. Eläimet ovat alasti. Mikseivät sittenkin ihmisetkin. Yleisö räjähtää naurusta, kun näyttelijät heittäytyvät matkimaan eläimiä – silloin he yhtäkkiä ovatkin erittäin paljaasti ihmisiä. Alastomassa, sirossa hovitanssissa kulttuuri ja luonto ovat yhtä aika läsnä. Kuinka kaunis ja kaartuva ihmisvartalo onkaan ilman hankalia vetoketjuja ja nappeja, ilman kulmikkaita housuja ja pusakoita! Tunnen suoranaista pettymystä, kun näyttelijät pukevat kankeat vaatteet takaisin ylleen, loisteputkivalot räpsähtävät päälle ja puuduttavan arkinen puhe jatkuu: katso äiti katso katso.

Kuvassa Lotta Suomi. Kuvaaja: Elina BrotherusKatri Helenan ääni kajahtaa kaiuttimista: ”Lapsella vain voi silmät niin loistaa, lintuja kun hän katsella saa…” Tanssija kirmaa näyttämöllä pikkulapsen lailla. Mieleen pulpahtaa ajatus: ihmisen pitäisi miettiä tarkasti, miten ja millaiseen kulttuuriin lapsensa kasvattaa. Millaisen suhteen eläimiin siirtää jälkeläisilleen. Pitäisi yrittää edes jotenkin ansaita paikkansa "luomakunnan kruununa", elää ja käyttäytyä kehittyneiden aivojensa arvoisesti, tavoitella korkeinta. Mutta lavalla esiintyjät kotkottavat: katokatokatokatokato.

Yhtäkkiä tanssija astelee näyttämölle papukaija käsivarrellaan. Yleisö seuraa lumoutuneena, hievahtamatta, kuinka pieni lintu nokkii jyviä penkiltä. Kaiken nähdyn jälkeen linnun katseleminen nostaa kyyneleet silmiin. Lintu on niin täydellinen, niin hauras. Täytyy sanoa: Zoo on hieno esitys. Ylipitkä, mutta hieno.

 

Uuden tanssin keskus Zodiak ja Circus Maximus: Zoo. Konsepti, dramaturgia ja ohjaus Katariina Numminen, koreografia Anna Maria Häkkinen. Lavastus ja puvustus Paula Koivunen, valosuunnittelu Minna Tiikkainen, äänisuunnittelija Jouni Tauriainen. Esiintyjät: Anna Maria Häkkinen, Kati Korosuo, Lotta Suomi, Tuomas Tulikorpi, Tuire Tuomisto, Sami Vehmersuo.

Zoon esitykset Zodiakissa ovat päättyneet, mutta esitys on mukana Tampereen teatterikesän ohjelmistossa 6.-7.8.2014

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri