Hyppää pääsisältöön

Eläintarha, jossa katsotaan ihmistä

Katariina Numminen: Zoo. Kuvassa Lotta Suomi.
Katariina Numminen: Zoo. Kuvassa Lotta Suomi. Kuva: Elina Brotherus lotta suomi

Ohjaaja Katariina Numminen nauhoitti ihmisten puheita Korkeasaaressa ja teki nauhoitusten pohjalta tanssia ja teatteria yhdistävän esityksen nimeltä Zoo.

Zoo  vie katsojat Korkeasaareen, eläimiksi eläinten paikalle. Valtaosan Zoon kestosta esiintyjät tuijottavat yleisöön, ja toistelevat Korkeasaaresta kähvellettyjä sanoja. Puhujat vaihtuvat, mutta sanat eivät. Idea on röyhkeä ja paljastava - näinkö pitkäveteisiä me ihmiset todella olemme?

Tuomas Tulikorpi, Lotta Suomi, Anna Maria Häkkinen Kuvaaja: Elina BrotherusEsityksen alkupuolen työryhmä istuu pöydän takana plarit edessään ja lukee vuorosanoja paperista: katso katso katso, missä missä tuolla. Punastuttaa kun tajuaa, että oman perheeni Korkeasaari-vierailu kuulostaisi tismalleen samalta. Kohtaus naurattaa, mutta myös uuvuttaa. Se on lähestulkoon sietämättömän pitkä toisteisuudessaan. Toisaalta niin on hyvä. Jatkuessaan ja jatkuessaan ja jatkuessaan kohtaus pakottaa miettimään, millaisina eläimet näkevät kaltereiden toisella puolella heitä toljottavat ihmiset. Onneksi eläimet eivät ymmärrä mitä me höpisemme! Eläinparoilla on häkeissään epäilemättä muutenkin piinallisen tylsää.

Zoo muistuttaa ikävästi eläimiin kohdistuvasta ylimielisyydestä. Eläimiä kommentoidaan ja parjataan vapaasti - ja silti niiden täytyisi syödä ja hyppiä ja uida, hauskuttaa meitä kaikin tavoin. Ikään kuin ne olisivat olemassa ihmisten viihtymistä varten.

Kun esiintyjät lopulta nousevat pöytänsä takaa seisomaan, alkavat liikkua eläinten lailla, juosta ja tanssia, tuntuu se uskomattoman ihanalta ja virkistävältä.

Sitten yksi näyttelijöistä kirmaa näyttämölle alasti. Ja toinen, ja kolmas, kunnes kaikki ovat heittäneet pois neonväriset hupparinsa ja housunsa. Joskus näyttämöllä olevaa alastonta ihmistä on hankala katsoa. Tällä kertaa se tuntuu maailman helpoimmalta asialta. Eläimet ovat alasti. Mikseivät sittenkin ihmisetkin. Yleisö räjähtää naurusta, kun näyttelijät heittäytyvät matkimaan eläimiä – silloin he yhtäkkiä ovatkin erittäin paljaasti ihmisiä. Alastomassa, sirossa hovitanssissa kulttuuri ja luonto ovat yhtä aika läsnä. Kuinka kaunis ja kaartuva ihmisvartalo onkaan ilman hankalia vetoketjuja ja nappeja, ilman kulmikkaita housuja ja pusakoita! Tunnen suoranaista pettymystä, kun näyttelijät pukevat kankeat vaatteet takaisin ylleen, loisteputkivalot räpsähtävät päälle ja puuduttavan arkinen puhe jatkuu: katso äiti katso katso.

Kuvassa Lotta Suomi. Kuvaaja: Elina BrotherusKatri Helenan ääni kajahtaa kaiuttimista: ”Lapsella vain voi silmät niin loistaa, lintuja kun hän katsella saa…” Tanssija kirmaa näyttämöllä pikkulapsen lailla. Mieleen pulpahtaa ajatus: ihmisen pitäisi miettiä tarkasti, miten ja millaiseen kulttuuriin lapsensa kasvattaa. Millaisen suhteen eläimiin siirtää jälkeläisilleen. Pitäisi yrittää edes jotenkin ansaita paikkansa "luomakunnan kruununa", elää ja käyttäytyä kehittyneiden aivojensa arvoisesti, tavoitella korkeinta. Mutta lavalla esiintyjät kotkottavat: katokatokatokatokato.

Yhtäkkiä tanssija astelee näyttämölle papukaija käsivarrellaan. Yleisö seuraa lumoutuneena, hievahtamatta, kuinka pieni lintu nokkii jyviä penkiltä. Kaiken nähdyn jälkeen linnun katseleminen nostaa kyyneleet silmiin. Lintu on niin täydellinen, niin hauras. Täytyy sanoa: Zoo on hieno esitys. Ylipitkä, mutta hieno.

 

Uuden tanssin keskus Zodiak ja Circus Maximus: Zoo. Konsepti, dramaturgia ja ohjaus Katariina Numminen, koreografia Anna Maria Häkkinen. Lavastus ja puvustus Paula Koivunen, valosuunnittelu Minna Tiikkainen, äänisuunnittelija Jouni Tauriainen. Esiintyjät: Anna Maria Häkkinen, Kati Korosuo, Lotta Suomi, Tuomas Tulikorpi, Tuire Tuomisto, Sami Vehmersuo.

Zoon esitykset Zodiakissa ovat päättyneet, mutta esitys on mukana Tampereen teatterikesän ohjelmistossa 6.-7.8.2014

Penkkitaiteilija

  • Avaruusromua: Ajatuksista tekoihin!

    20-vuotias DiN-merkki on elektronisen musiikin merkkituote.

    Ian Boddy istuskelee pubissa. Istuu, miettii ja puhuu. Miettii ja puhuu lisää. Ollaan Newcastlessa Iso-Britanniassa. Eletään 1990-luvun loppua. Ian Boddylla on idea. Se on jännittävä, mutta samalla hieman vaarallinen ajatus. Hän aikoo perustaa levymerkin. "OIen ehkä vähän hullu", hän sanoo virne naamallaan. Nyt 20 vuotta myöhemmin hänen luotsaamansa DiN-merkki on kokeellisen ja elektronisen musiikin kansainvälinen merkkituote. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri