Hyppää pääsisältöön

Rakastunut Tarzan ja hurmaavat apinat

Helsingin Kaupunginteatteri: Tarzan. Kuvassa Luka Haikonen ja Pekka Hiltunen.
Helsingin Kaupunginteatteri: Tarzan. Kuvassa Luka Haikonen ja Pekka Hiltunen. Kuva: Mirka Kleemola/ Imagenary Oy pekka hiltunen.

”Tää alku on aika surullinen”, kuiskaa 9-vuotias poikani vakavana katsomon pimeydessä. Nyökkäilen kyyneleet silmissä. Kaupunginteatterin Tarzan-musikaalin alku ottaa luulot pois. Palavasilmäiset leopardit hyökkäävät, ja surmaavat yhdessä rytäkässä niin Tarzan-vauvan vanhemmat kuin Kala-äidin apinavauvankin. Niinhän Tarzanin saaga alkaa - mutta kun vieressä istuu tarinaan ensi kertaa tutustuva lapsi, näkee aikuinenkin rajut tapahtumat kuin ensimmäistä kertaa. 

Panu Vauhkonen ja Luka Haikonen. Kuva Mirka Kleemola.Onneksi iloinen melske täyttää pian näyttämön. Leikkisät gorillat kisailevat värikkään, sadunomaisen viidakon keskellä. He osaavat myös breikata! Tarzan on kasvanut nokkelaksi pikkupojaksi, joka jekuttaa heimoveljiään. Tarzanin ja apinoiden sanailu naurattaa niin lapsia kuin aikuisiakin. ”Mitä jäbä duunaa”, huikkaa yksi apina, ja seurassani olevat poikani ja hänen serkkunsa kikattavat ihastuksissaan. Ensi-illassa pikku-Tarzanin roolin rennosti vetänyt Luka Haikonen on valloittava kaveri. Elina Kolehmaisen apinapuvut ovat kerrassaan hienoja, varsinkin heimopäällikkö Kerchak (Panu Vauhkonen) on hurja ilmestys. Sanna Majuri esittää koskettavasti Kala-apinaa. Matti Leinon Terk-apina, jonka kohtalona on olla muuta heimoa fiksumpi, on sympaattinen ja lystikäs hahmo.

Musikaalin ensimmäinen puoliaika on kaikkineen erittäin viihdyttävä. Phil Collinsin Disneyn Tarzan-elokuvaan säveltämä musiikki on minun makuuni ehkä hieman yhdentekevää - mutta esiintyjät laulavat taitavasti, orkesteri soittaa vetävästi, Kari Rentolan ohjaus on sujuvaa, ja tunnelma pysyy korkealla. Aikuista Tarzania näyttelevä Jon-Jon Geitel on kuin luotu sutjakkaaksi apinamieheksi. Tarinassa riittää jännittäviä käänteitä ja isoja tunteita: Kerchak hylkää Tarzanin metsän uumeniin. Kala jättää heimon poikansa tähden. Tarzan pelastaa Janen lihansyöjäkasvin kidasta.

Saska Pulkkinen, Sanna Majuri, Elina Aalto. Kuva Mirka Kleemola Janesta on tehty aikojen saatossa monenlaisia tulkintoja, toisinaan hänet on nähty avuttomana ja heikkona, toisinaan Jane loikkii sujuvasti puusta toiseen. Kaupunginteatterin Jane (Elina Aalto) on piristävä ja raikas hahmo – Janesta on tehty luonnontutkija, joka syöksyy silmät suurina syynäämään viidakon ihmeitä.

Toinen puoliaika käynnistyy riemukkaalla apinatanssilla, mutta sen jälkeen meno hidastuu. Se on käsikirjoituksen syytä. Tarina keskittyy nyt Tarzanin ja Janen ihastumiseen. Pakko sanoa: apinoiden keskellä remuava seikkailija-Tarzan on huomattavasti kiinnostavampi kuin rakkauttaan hehkuttava balladi-Tarzan. Kerronta jotenkin jumittaa rakkauslaulusta toiseen. Kieron Claytonin (Kari Mattila) juonittelut eivät riitä sähäköittämään meininkiä. Pikkupojat vierelläni alkavat kiemurrella tuoleissaan. Mieleen nousee muisto lapsuudesta: kuinka pettynyt olinkaan, kun luin Tarzan-kirjaa, jossa apinamies kulkee Englannin katuja, tavalliset vaatteet päällään. Missä leijonat! Missä krokotiilit! Missä kiihkeät kamppailut ja karmiva urosapinan taisteluhuuto!

Lapsiseuralaiseni olivat varsin tyytyväisiä näkemäänsä. Yksi iso toive tosin oli: ”Enemmän taistelua!”. Tällä kertaa olin poikani kanssa täysin samaa mieltä.  

 

 

Helsingin Kaupunginteatteri: Tarzan. Perustuu Edgar Rice Burroughsin tarinaan ”Tarzan, apinain kuningas” ja Disney-elokuvaan ”Tarzan”. Käsikirjoitus David Henry Hwang, sävellys ja laulujen sanat Phil Collins. 

Suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus Kari Rentola. Koreografia Marjo Kuusela ja Oula Kitti. Kapellimestari Risto Kupiainen, lavastus Katariina Kirjavainen, puvut Elina Kolehmainen, valot William Iles, äänet Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen, naamiointi ja kampaukset Milja Mensonen. Rooleissa mm. Jon-Jon Geitel, Saska Pulkkinen, Elina Aalto, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Haza Hajipoori, Pekka Hiltunen, Sara Hirn, Annamaria Karhulahti, Jimi Kettunen, Petrus Kähkönen, Matti Leino, Sanna Majuri, Kari Mattila, Hanna Mönkäre, Unto Nuora, Emilia Nyman, Kaisa Pesonen, Tuukka Raitala, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Inka Tiitinen, Panu Vauhkonen, Mikko Vihma, Sakari Saikkonen, Jeffrey Kam, Ville Seivo, Luka Haikonen/Wiljami Miettunen/Pablo Ounaskari.

 Ensi-ilta 20.3.2014 

 

Penkkitaiteilija

Kommentit
  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri