Hyppää pääsisältöön

Meeri Koutaniemi: Karamellihimoja kiittäen - katse taaksepäin

Perhekuva
Perhekuva Kuva: Meeri Koutaniemi meerin blogi

Lähtökohista. Äiti maksoi meille lapsille karamellimarkkoja, jos osallistuimme valokuvien liimaamiseen albumeihin. Se oli yksinkertaista liukuhihnatyötä. Äiti asetti valokuvat pöydälle, toinen pani kulmiin tarrat ja kolmas liimasi kohdilleen. Sai itse kirjoittaa tapahtumakuvauksen, mutta jokainen tiesi, että oli parempi, jos äiti laittaa faktat kohdalleen.

Meitä kuutta lasta kuvasivat vanhemmat. Äiti teki elottomista kohteista elollisia laittamalla kameran eteen myös yhden lapsistaan. Kesälomamatkoilla me lapset pönötimme vuorotellen arkkitehtuurisen, ympäristöllisen tai uskonnollisen nähtävyyden vieressä. Perhekuvia otettiin joka vuosi - kuuden katras ja vanhemmat, identtisissä väritekstiileissä tai soitinten kera, aarteena seuraaville sukupolville.

Kameralla oli aina toinen silmä kuin ottajallaan. Ottaja hymyili, mutta kamera hyökkäsi kuin musta ovela aukko, joka kylmästi nieli hetkestä jotakin olennaisesti vinksahtanutta. Otettu kuva ei ollut vain äitini katse, vaan tulevaisuuden katse, joka valmiiksi tuijotti menneeseen. Jo silloin ajattelin, että tätä hetkeä minä katson jälkikäteen, tulen kiikaroimaan taaksepäin. Mietin, miten olla kuvassa niin, että sitä ei myöhemmin häpeäisi. Tietoisuus kamerasta teki epäileväksi tulevaisuudessa annetusta tuomiosta.

Perhekuvia
Perhekuvia Perhekuvia Kuva: Meeri Koutaniemi meerin blogi

Aina kun palaan kotiseudulleni, toistuu tarve jäsentää vastausta kysymykseen "Mistä nää oot kotosi?". Kyselen äidiltä mummista, kyselen evakosta, saksalaisten polttamasta kirkonkylästä ja saamelaisten hautausmaasta kotitalon alla. Siitä, minne isän perheen talo jäi Venäjän rajan taa. "Kerro äiti niitä tarinoita, joita iliman mulla ei oo suhetta menneeseen. Kerro niistä ihimisistä, joitten seleviytymistä iliman ei meitäkään olis."

Istuin eilen Ikääntyvien yliopisto -ryhmän illassa, jonne oli kokoontunut parisenkymmentä 50-80-vuotiasta kuusamolaista naista. Luennoitsijan aiheena oli kirjoittamisen merkitys ihmiselle. Kun luento päättyi, nosti ryhmän vanhin kätensä pystyyn. Hän sanoi, että vielä on jäljellä heitä, jotka yksityiskohtaisesti muistavat, mitä sodassa tapahtui. Kohta ovat kuopissaan he, joilla olisi tieto ja tarve kertoa, mutta ketään ei ole kysymässä.

Me odotamme kysyjää, koska on vaikeampaa aloittaa ilman kuulijaa. Kuullusta tuli itselle vaikeus ja epämukavuus, teki mieli etsiä nainen ja sanoa, että ota hyvä rouva oikeus omiin käsiisi. Kirjoita, jotta me voisimme myöhemmin lukea! Paraneeko tytär polvesta, jos tunnistan itseni? On helpompi kuvata muuta maailmaa, kuin kertoa omastaan.

Vieraileva kirjailija kehotti aloittamaan oman tarinansa isovanhemmistaan. Hän muistutti, että kertoessamme elämästämme, meidän on ensin kerrottava tarina isovanhemmistamme, sitten vanhemmistamme, minkä jälkeen itsestämme.

Nielaisin. Perheen nuorimpana minulla on vähiten tietoa heistä, jotka olivat siirtyneet elävien kirjoista jo ennen syntymääni. Minun suhteeni kolmeen isovanhempaani oli sen varassa, mitä minulle kerrottaisiin. Tuli kokonaisvaltainen hätä, tietämättömyyden syvä kuilu, joka yritti ahmaista minut, ellen täyttäisi sen suuta sukuni muistoilla. Alkoi painaa vimmattu haalimisen ja tietämisen tarve, historian haistelun mania.

Siskojen ja omia karamellihimoja kiittäen meillä jokaisella kuudella lapsella on nyt 10 albumia kullakin luomassa katseen taaksepäin. On myös isän sukukirjat, äidin piirtämät sukupuut, mummin kirjoittama "Minun evakkoni" ja kartta rajan taa järvelle ja niemelle nimeltä Kouta. Sinne vaan mättäälle istumaan, kameran kanssa jäsentämään nykyisyyden suhdetta menneeseen. Kuva kun on vain alku itse tarinaan.

Meeri Koutaniemi

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri