Hyppää pääsisältöön

Mitä haluamme, kun haluamme rakkautta?

Teatteri Takomo: Teoreema. kuvassa Noora Dadu ja Pinja Hahtola.
Teatteri Takomo: Teoreema. kuvassa Noora Dadu ja Pinja Hahtola. Kuva: Teatteri Takomo/ Jaakko Pietiläinen pinja hahtola.

”Ihan mahtava katsoa oikein kunnon taidetta”, huudahti ystäväni esityksen päätyttyä. Esitys oli Teatteri Takomon uutukainen nimeltään Teoreema (Rakkausnäytelmä). Kuvataiteilija Teemu Mäen yhdessä Niina Hosiaisluoman kanssa ohjaaman esityksen innoittajana on toiminut Pier Paolo Pasolinin samanniminen elokuva. Kunnon taidetta siis, todella.

Itse en ole nähnyt Pasolinin elokuvaa, seuralaiselleni se oli tuttu. Sen vuoksi hän kykeni lukemaan esityksen kohtauksista ja estetiikasta Pasolini-viittauksia, joita ilman häntä en olisi tajunnut. Se ei onneksi haitannut Teoreeman katsomista. Mäen ja Hosiaisluoman assosiaatioita tulviva näyttämöteos toimii kyllä omillaankin.

Joanna Haartti, Hanna Raiskinmäki ja Noora Dadu. Kuva Teemu Mäki.Esityksen päätyttyä tuntui kuin olisi astunut unesta suoraan kadulle. Mitä tapahtui? Näimme vihlovan todentuntuisia ja hysteerisen hauskoja monologeja rakkaudesta mieheen, lapseen, naiseen ja elämään. Näimme omituisia kökköpikkurikollisia sähläämässä, valtavia maalauksia, tanssia, prostituoidun haastattelun ja Björn Wahlroosin videoidun puheen Pörssitalon 100-vuotisjuhlista. Näimme, kuinka androgyyni hahmo rakastaa koko vieraantuneen porvariperheen eläväksi. Näimme hautajaiset. Näimme, kuinka mies virtsaa naisensa varpaille. Näimme kuinka tämä nainen jatkaa puhetta rakkaudestaan mieheen. Kuvottavan tehokasta kerrontaa.

Mozartin Rekviem soi. Fever soi, ja se soi uudestaan. Monenlaisista elementeistä huolimatta esitys on hallittu ja kokonainen. Ja täysin omanlaisensa. Näyttelijäryhmä tekee yhtenäistä työtä, se taipuu vinksahtaneeseen huumoriin, vakavuuteen, avoimuuteen, kaikkeen mitä esitys vaatii.

Jännittävää, miten tapahtumattomuus näyttämöllä voi olla joko puuduttavaa tai pakahduttavaa. En oikein jaksanut pitkiä tanssikohtauksia. Mutta toisaalta: eniten minua puhutteli kohtaus, jossa Hanna Raiskinmäen näyttelemä miesnainen vain makasi hiljaa Joanna Haartin tulkitseman perheenäidin päällä. Rauhoitti levottoman, epätoivoisen ihmisen. Sama hahmo miehistää perheen nöösin pojan, tekee tyttärestä naisen, pelastaa palvelijan, ja saa kangistuneen isän vapautumaan. Kohtaus mukailee Pasolinin elokuvaa – siinäkin vauraaseen taloon tulee outo vieras, johon kaikki perheessä hullaantuvat. Takomon näyttämöllä kohtauksessa on voimaa. Aloin miettiä, miten alttiita me ihmiset olemme sille, että joku näkee meidän lävitsemme, hyväksyy, ei tuomitse. Että joku on intensiivisesti kiinnostunut siitä, mitä me salaa sisällämme kaipaamme. 

Teoreeman lopussa näyttämölle jää suurikokoinen maalaus, nimeltään True romance. Maalauksen monien hahmojen keskeltä esiin nousee valtava, karmiva vauva, joka puristaa pulleissa näpeissään hääkakun koristetta, muovista hääparia, romanttisen rakkauden täyttymyksen symbolia. "Sainpas kiinni!", tuntuu vaavi karjuvan. 

Minulle esityksen väkevin anti oli kysymys rakkauden mahdollisuudesta. Haluamme kaikki rakkautta – mutta mitä itse asiassa haluamme? Osaammeko ottaa vastaan rakkauden, jos se kohdalle osuu? Miksi rakkaus menee pilalle niin helposti? Miksi niin usein seuraa pettymystä, pettämistä, mustasukkaisuutta, inhoa, kyllästymistä, halua paeta? Ovatko nämä muodot, instituutiot, joiden kautta koetamme rakkauttamme ilmentää, aivan vääriä? Haluammeko ylipäärään vääriä asioita? Kaipaammeko mahdotonta? Näitä kysymyksiä Teoreema pyörittää ympäri ympäri, ja nappaa katsojan mukaansa.

 

Teatteri Takomo & Circus Maximus: Teoreema. Tekstit Teemu Mäki ja työryhmä. Ohjaus Niina Hosiasluoma ja Teemu Mäki. Koreografia Jenni Urpilainen, valosuunnittelu Jani-Matti Salo. Esiintyjät Noora Dadu, Eero Enqvist, Joanna Haartti, Pinja Hahtola ja Hanna Raiskinmäki. 

Penkkitaiteilija

  • Avaruusromua: Ajatuksista tekoihin!

    20-vuotias DiN-merkki on elektronisen musiikin merkkituote.

    Ian Boddy istuskelee pubissa. Istuu, miettii ja puhuu. Miettii ja puhuu lisää. Ollaan Newcastlessa Iso-Britanniassa. Eletään 1990-luvun loppua. Ian Boddylla on idea. Se on jännittävä, mutta samalla hieman vaarallinen ajatus. Hän aikoo perustaa levymerkin. "OIen ehkä vähän hullu", hän sanoo virne naamallaan. Nyt 20 vuotta myöhemmin hänen luotsaamansa DiN-merkki on kokeellisen ja elektronisen musiikin kansainvälinen merkkituote. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri