Vähissä olivat tahot, jotka säästyivät kritiikiltä, kun pitkän linjan toimittaja ja juontaja Anna-Kaisa Hermunen avautui median ja journalismin tilasta Arto Nybergin haastattelussa vuonna 2013.
Tietolaatikko
Anna-Kaisa Hermunen (1948–2019) toimi vuosina 1972–85 Yleisradiossa ajankohtaistoimittajana. Vuosina 1985–2001 Hermunen työskenteli MTV3:lla ja juonsi omaa nimeään kantavaa talk showta. Televisiouransa jälkeen Hermunen on toiminut kolumnistina eri lehdissä.
"Siis koko tv-maailmahan on mennyt niin kuin maailmanlaajuisesti ja Suomessakin siihen, että mitä sivistymättömämpi, jolla ei ole pitkää linjaa tietää mitä Suomessa on tapahtunut, yleissivistys on aivan nolla. Ja sitten narsismia pitäisi olla tuollaista 95 prosenttia”, Hermunen tylytti omia entisiä työnantajiaan Yleisradiota sekä MTV3:a ja näiden ohjelmia.
”Mä sanoisin ihan vaan näin lyhyesti, että ei ole vaatteita keisarilla."
Suurimmaksi ongelmaksi Hermunen koki nopeuden tavoittelun, jota hänen mukaansa tehtiin perinpohjaisuuden kustannuksella.
"Yleissivistys on sellainen, mikä on vähän huonossa huudossa toimittajilla. – Ennen oli paremmin."
Nimeltä Hermunen mainitsi useita nuoremman sukupolven toimittajia ja juontajia.
"Mulla on suuri myötähäpeä, kun mä katson Vappu Pimiää esimerkiksi. Tai Mikko – mikä tämän nimi on? – Leppilampi. Sitten tämä oululainen Enbuske (Tuomas), niin eikö löydy siis mitään? Hän on siis Helsingin Sanomissa, Gloriassa (lehti). Hänellä on oma talk show kolmosella. Nyt palkittiin vuoden tekijöitä, ja hän oli juontamassa", Hermunen luetteli.
"Viestintää leimaa se, että kun joku löydetään, niin sitten se tekee kaikkia lähetyksiä. Ja se kaventaa koko tätä kulttuuria."
Hermunen painotti, ettei itse kaivannut enää televisioon. Hän myös kritisoi omaa menneisyyttään ruutukasvona. Uraa, jolle hän myönsi lähteneensä aikanaan heikon itsetuntonsa takia.
Oikeastaan vain Hermusen haastattelija sai media-alan ammattilaisista likipitäen puhtaat paperit: "Mutta mieti nyt itse; on sulla kova paikka. Sä olet ainoa kunnon talk shown tekijä", hän kehui Arto Nybergiä.
Teksti: Ville Matilainen