Osallistuin toissaviikonloppuna Tallinn Music Week -festivaalille, joka on Baltian alueen suurin sisätiloissa järjestettävä festivaali ja musiikkialan konferenssi. Tallinn Music Week täytti jo kuudetta kertaa Viron pääkaupungin lukuisilla konserteilla. Musiikki oli kaikkialla – konserttisaleissa, klubeilla, kirjakaupoissa, gallerioissa ja jopa ostoskeskuksissa. Tänä vuonna festivaalille osallistui yli 200 artistia 21:stä eri maasta. Eniten ulkomaalaisia artisteja tuli Suomesta, mutta mikä mielenkiintoisinta, moni tuli myöskin Venäjältä.
Ai miksi mielenkiintoista? Siksi, että venäläistä pop-musiikkia kuulee niin harvoin meillä lännessä. Tiedämme Tatu:n ja Euroviisuissakin esiintyneen Dima Bilanin. Hieman enemmän asiaan perehtyneet ihmiset tuntevat DDT-yhtyeen, joka on viime vuosina Suomessakin myynyt useita keikkoja loppuun. Mutta sanooko kenellekään esimerkiksi nimi Zemfira yhtään mitään? Kyseessä on yksi Venäjän suosituimmista artisteista, joka on myynyt yli 3 miljoonaa levyä. Yhtyeen keulahahmo on laulajatar Zemfira Talgatovna Ramazanova, joka on syntynyt 70-luvun puolivälissä tataariperheeseen Ufan kaupungissa. Zemfira-bändi perustettiin 90-luvun lopussa ja saavutti oitis suuren suosion.
Koska monikaan ei tiedä koko Zemfiraa, emme tiedä myöskään sitä, että se on konserteissaan ottanut voimakkaasti kantaa Venäjän ja Ukrainan tilanteeseen ja osoittanut tukensa Ukrainalle. Moni muukin tunnettu venäläinen kulttuurivaikuttaja on ilmaissut mielipiteensä aiheesta. Esimerkiksi lännessä parhaiten historiallisista dekkareistaan tunnettu venäläiskirjailija Boris Akunin on kritisoinut blogissaan Venäjää sodanlietsomisesta. Sekä Akuninin kirjat että blogi ovat Venäjällä hyvin luettuja.
Tiedämme esimerkiksi sen, että Janet Jackson on vilauttanut rintaansa jalkapallo-ottelun väliajalla, mutta emme tiedä kuka on Venäjän suosituin artisti.
Me peittelemme itsemme pelkoon jo varsin tottuneesti. Ja se on ihan ymmärrettävää. Mutta tässä tapauksessa uskon, että tieto ei lisää tuskaa. Jos näkisimme edes pieniä välähdyksiä Venäjästä ilman Putinin kasvoja ja panssarivaunuja, voisimme saada eheämmän kuvan, joka ei olisi yhtä pelottava.
Kielimuuri on iso ongelma venäläisen pop-kulttuurin tunnetuksi tulemisessa. Suurin osa venäläisartisteista esiintyy venäjäksi ja venäläistä kirjallisuutta käännetään säälittävän vähän. Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden professori Tomi Huttunen on tehnyt uraauurtavaa työtä kääntäessään muun muassa DDT-yhtyeen sanoituksia venäjästä suomenkielelle. Huttunen on myös julkaissut vuonna 2012 venäläiseen rock-musiikkiin perehdyttävän teoksen Pietari on rock. Suosittelen kirjaa lämpimästi, koska se avaa venäläistä mielenmaisemaa helpostisulatettavalla tavalla.
Päivittäin me suorastaan marinoidumme länsimaisessa, erityisesti yhdysvaltalaisessa, pop-kulttuurissa. Tiedämme esimerkiksi sen, että Janet Jackson on vilauttanut rintaansa jalkapallo-ottelun väliajalla, mutta emme tiedä kuka on Venäjän suosituin artisti. Uskallan väittää, että ymmärrämme yhdysvaltalaista kulttuuria ja sen vivahteita jopa paremmin kuin edes omaamme, sitä joka tulee Suomen sisältä. Vai osaako joku heti nimetä kolme saamelaista laulajaa? Yhdysvaltalaisten joukosta kolmen laulajan mainitseminen on ihan helppo tehtävä.
Mutta mitä jos tuntisimme venäläistä poppia edes hieman paremmin? Mihin se voisi johtaa? Veikkaan, että ainakin pelkojen pienentymiseen. Venäjä ei tarjoa vain raskassoutuista kirjallisuutta, kansanmusiikkia balalaikoilla ja nurkkaan ahdistettua punk-musiikkia. Tallinn Music Weekillä esiintyi muun muassa moskovalaisyhtye Everything is made in China, jonka musiikkia ei suin surminkaan saisi istutettua siihen ajatusmuottiin, joka meillä on venäläisistä ja venäläisyydestä. Heleän elektroninen pop-musiikki sai yleisön unohtamaan politiikan ja keskittymään musiikkinautintoon. Sehän osittain onkin viihteen tehtävä – tehdä vaikeasti ymmärrettävästä todellisuudesta edes viihdyttävää ja hetkellisesti mukavampaa.
