Hyppää pääsisältöön

25.11. Teeman Elävä arkisto: Rauhanliike

Mielenosoittajia, lapsia ja naisia kokoontuneena Helsingin Hakaniementorilla. Kyltti, jossa iskulause "Rauha ei tapa elämää" ja rauhanmerkki. Mielenosoitus rauhan puolesta.
Rauhanmarssi 1981. Mielenosoittajia, lapsia ja naisia kokoontuneena Helsingin Hakaniementorilla. Kyltti, jossa iskulause "Rauha ei tapa elämää" ja rauhanmerkki. Mielenosoitus rauhan puolesta. Kuva: Yle/Martti Juntunen rauhanaate

Pentti Linkola arveli pasifismin kuolevan ihmisrakkauden myötä 1970-luvun alussa, mutta 1980-luvun massiiviset rauhanmarssit puhuivat toista kieltä.

”Tämä maapallo ja tämä maa joskus vuonna 1960 oli vielä aika neitseellinen paratiisi verrattuna tähän paljaaksi ryöstettyjen metsien, rikkikaasujen, saasteiden, jätteiden ja toisiaan romuttavien autovirtojen maapalloon vuonna 1970”, toteaa aktivisti Pentti Linkola ohjelman Mitä nyt rauhanliike? aluksi.
Hänen oma pasifisminsa on perustunut ihmisrakkauteen, mutta ihmisen tuhovoiman edessä koko ajatusrakennelma on alkanut horjua: ”Kyllä on kauhean vaikea rakastaa ihmistä, eikä se taida minulta enää onnistua.”

Ohjelmassa luodaan katsaus tuon ajan suomalaisiin pasifistisiin järjestöihin, joiden johdolta kysytään, mikä on rauhanliikkeen tila ja tulevaisuus. Suomen rauhanliitto, Sodanvastustajat Suomessa ry, Suomen Rauhanpuolustajat ry ja Sadankomitea ajoivat kaikki maailmanrauhan asiaa, mutta suhtautuminen kehitysmaiden kriiseihin ja vallankumouksiin oli monesti ristiriitainen. Koska väkivalta on oikeutettu, vai onko koskaan? Tuskin kukaan järjestöjen johtohahmoista olisi voinut uskoa, että kymmenen vuoden kuluttua rauhanaate saavuttaa lähes massahysterian mittasuhteet.

Väkivallaton, puolueista ja poliittisista ääriliikkeistä vapaampi rauhanaate alkoi levitä 1980-luvun alussa maailmanlaajuisten rauhanmarssien myötä. Ronald Reaganin Tähtien sota –ohjelma, Neuvostoliiton asevarustelu ja uusien joukkotuhoaseiden kehitys johtivat siihen, että suursodan uhka leijui kylmän sodan vallitsemassa maailmassa, ja ihmiskunnan uskottiin tuhoutuvan ydinsotaan. Pimeydessä järjestettiin rauhaa rakastavia kynttiläkulkueita.

A-raportti Valoa yöhön kertoo lokakuun 1982 rauhanmarsseista, jotka saavuttivat melkoisen mittavat raamit: Helsingissä marssijoita laskettiin olevan 38 000, Turussa 10 000, Kuopiossa 3 000 ja marssijoita riitti kaikissa muissakin kaupungeissa. Myös pienemmillä paikkakunnilla osallistuttiin: Juuassakin marssijoita oli yli 100. Marssien tunnelma reportaasiohjelmassa on huumaava, lähes hurmoksellinen, ja marssijoiden usko asiaansa liikuttavan väkevä. Ensi kertaa marsseissa oli ritirinnan eri puolueita, kirkon ja armeijan edustajia, eläkeläisiä ja nuorisojärjestöjä. Päivän sanoja olivat aseistariisunta, ydinaseeton Pohjola ja solidaarisuus.

Mielenosoittajia, lapsia ja naisia kokoontuneena Helsingin Hakaniementorilla. Kyltti, jossa iskulause "Rauha ei tapa elämää" ja rauhanmerkki. Mielenosoitus rauhan puolesta.
Mielenosoittajia, lapsia ja naisia kokoontuneena Helsingin Hakaniementorilla. Kyltti, jossa iskulause "Rauha ei tapa elämää" ja rauhanmerkki. Mielenosoitus rauhan puolesta. Kuva: Yle/Martti Juntunen rauhanaate
    .
  • Mitä nyt rauhanliike? (1971) Toimittaja Seppo Jokipii. Haastateltavina mm. Pentti Linkola ja Paavo Rintala.
  • Valoa yöhön - rauhanmarssi (1982) Tuotanto ja ohjaus: Anna-Maija Eräkangas ja Mikko Valtasaari. Toimittajat Armi Kyynäräinen, Petteri Väänänen, Pertti Hintikka, Jyrki Lindström, Jussi Nurmi.
Kommentit

Yle Teema