Hyppää pääsisältöön

Karmeita koululiikuntamuistoja ei aikakaan kultaa

Kaksi naista tamburiinin kanssa
Kaksi naista tamburiinin kanssa Kuva: YLE/Kuva-arkisto naisvoimistelu

Kamalimpien koululiikuntamuistojen ehdoton klassikko on kunujako. Siis se systeemi, jossa ensin valitaan pesä/jalka/kori/lentopallojoukkueiden kapteenit, jotka sitten vuorotellen valitsevat pelaajat joukkueeseensa. Ja voi niitä onnettomia, jotka jäävät viimeisiksi, rupusakiksi, joita kukaan ei huolisi ellei olisi pakko.

Oikeastaan tämä muisto on niin usein mainittu, että väkisinkin herää kysymys, missä kiven kolossa luuraavat ne kaikki kapteenit ja ensiksi valitut? Eivätkö he enää muista suuruutensa aikoja? Vai valikoiko mieli muistojen joukosta ne kaikkein häpeällisimmät, jättäen huomiotta positiiviset tai itsestäänselvät asiat?

Myös naisvoimistelu tamburiineineen ("yks-kaks-ja-hyppy, yks-kaks-ja-hyppy") ja veren maku suussa juostu Cooperin testi ovat ainakin 60-70-luvun koululaissukupolvia yhdistäviä kokemuksia. Tuoreempien vuosikymmenten koululaisista en tiedä, toivon ainakin, että ajat ovat muuttuneet.

Liikuntaan liittyy yllättävän paljon traumaattisia muistoja. Eikä ihme: jos ei osaa historianläksyä, voi tunnilla olla hiljaa ja antaa muiden esitellä osaamistaan. Liikuntatunnilla joutuu mukaan tekemään, joutuu osallistumaan ja paljastamaan itsensä fyysisesti: mihin kroppani taipuu, pystyy ja ehtii ja miten se menestyy muiden joukossa.

Mikäs siinä jos on liikunnallinen syntyjään, pitkä solakka nopea ja notkea, mutta jos sattuu olemaan ruumiinrakenteeltaan ei-ihan-niin-atleetti, niin vertailutilanne on varsin vaivaannuttava. Varsinkin herkässä murrosiässä, jossa ei itsekään ole sinut oman fyysisen olemuksensa ja sen toimivuuden kanssa.

Mikäs siinä jos on liikunnallinen syntyjään, pitkä solakka nopea ja notkea, mutta jos sattuu olemaan ruumiinrakenteeltaan ei-ihan-niin-atleetti, niin vertailutilanne on varsin vaivaannuttava.

Nuorten huonokuntoisuus on asia, josta kuuluu olla huolestunut. Siihen liittyy monta muuta virallisen huolestumisen alaista asiaa, mm. liika pelaaminen, epäterveellinen ruoka ja ylipaino. Asiantuntijoiden mukaan varsinkin nuorten kestävyyskunto on aiempaa huonompi, siis se, jota tarvitaan mm. pitkän matkan hiihdossa tai juoksussa.

Niinpä, ketä nykyään hiihto tai juoksu kiinnostaa edes yleisölajina? Tylsää junnaamista ladulla tai radalla, kuivansitkeitä puurtajia, hikeä ja roiskeita rinnuksilla, kuka sellaisesta jaksaa innostua? Kun on tarjolla paljon lajeja, joista ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita: alppihiihtoa, surffausta, tennistä ja formuloita ja mitä niitä kaikkia nyt olikaan.

Moni koululiikunnan traumatisoima kuitenkin löytää omat tapansa liikkua viimeistään keski-iässä. Silloin motiivina ei ole ystävien suosio, ei maine eikä kunnia, eivätkä kouluarvosanat. Ei, motiivina on raadollisesti kuolemanpelko, teini-ikäisille täysin tuntematon käsite. Tieto siitä, että oma kroppa ei ikuisesti kestä ja halu pitää se kutakuinkin toimivana mahdollisimman pitkään.

Kuolemanpelko motivaatiotekijänä on ihmeen paljon voimakkaampi kuin tamburiinin paukutus. Kaupan päälle joku voi huomata, että liikkuminen onkin mukavaa, ainakin joskus, ainakin jossain muodossa. Että talvisessa metsässä ei ole yhtään hassumpaa hiihdellä ja että uimahallissa kauhoessa saa rauhassa uppoutua ajatuksiinsa. Ja miten hyvin uni tuleekaan juoksulenkin ja sen jälkeisen lämpimän suihkun jälkeen...

Edit 28.9.2017: Poistettu vanhoja linkkejä ja vaihdettu otsikkoa.

Kommentit