Anni Alatalo
Yle
- Äiti, laita jo se kännykkä pois. Mä haluaisin leikkiä sun kanssa, miksi et kuuntele?
Jakamisen kulttuuri tekee meille sisäänpäin kääntyneille suomalaisille hyvää. Itseä ja omia tekemisiään pitääkin arvostaa ja vähän kehuakin. Meille, jotka käännämme katseemme sisäänpäin täydessä hississä, tekee hyvää kommunikoida edes näppäimistöllä. Jos toisesta on vaikeaa sanoa tykkäävänsä livenä, niin toiseksi paras vaihtoehto on peukuttaa tai kommentoida somessa.
Ei oma kehu haise, mutta omien ihmisten unohtaminen haisee.
Ei oma kehu haise, mutta omien ihmisten unohtaminen haisee.
Leikkipuistojen reunoilla, kävelylenkeillä, harrastusten pukuhuoneissa ja jopa kyläreissuilla näkee vanhempia, jotka tuijottavat pientä kosketeltavaa ruutua intensiivisesti. Ehkä intensiivisemmin kuin omaa lasta on tullut tuijotettua sitten synnytyssairaalasta paluun jälkeen. Katse, joka siirtyy ruudulta vieressä kiukuttelevaan lapseen, on hieman ärtynyt ja kertoo: Häiritset. Minua.
Lapsi vastaa silmillään, itkulla, kiukuttelulla, olemalla hankala: Keskityt. Johonkin. Muuhun. Kuin. Minuun.
Pääsee helpommalla, kun hankkii lapselle oman pienen ruudun, jota tuijottaa. Näin kenenkään ei tarvitse enää tuijottaa toisiaan, kuunnella tai keskittyä yhdessäoloon.
Toisaalta vanhemman täytyykin saada keskittyä välillä johonkin muuhun kuin lapseen. Rajan veto on ainakin minulle välillä hankalaa.
Muistipelikortteja kääntäessäni käteni hakeutuu kohti kännykkää. Otan kuvan instaan, tsekkaan FB:n feedin, vilkaisen twitteriä tai tarkistan sähköpostin. Feikkaan läsnäoloa istumalla vieressä, mutta keskittymällä muuhun.
En jaksanut keskittyä leikkiin kuin puolittain. Insta kyllä todisti, että leikitty on – vanhemmuus suoritettu. Oikeasti olin kännykän takaa läsnäolon välimaastossa ja lapsi tiesi sen, siksi sain tiukan käskyn: leiki kunnolla!
Insta kyllä todisti, että leikitty on – vanhemmuus suoritettu.
Pääsiäisloman aikaan päätin jättää kännykän räpläämisen ja keskittyä yhdessäoloon.
Vain naapurin lapset omieni lisäksi saattoivat nähdä kuinka kirmasin (eli hölkötin huohottaen) ympäri pihaa keppihevonen keikkuen. Kännykkä oli keittiönpöydällä. Ei hyvämutsi-päivityksiä leikkipuistoista tai uimahalleista. Ei yhtään perheselfietä tai paikkapäivitystä Korkeasaaresta. Ei vastauksia jatkuvasti laulavaan työsähköpostiin tai tykkäyksiä kavereiden tilapäivityksiin.
Kulukoon kännykkäni akku tulevalla kesälomalla hitaasti; yritän olla tavoitettavissa virtuaalitodellisuuden lisäksi myös ovikellolla, moikkauksella tai usein kajahtavalla äitiii-huudoilla. Yritän olla tässä, sinulle.
