Hyppää pääsisältöön

Lapset syntyivät, minä hävisin

Vauvan käsi äidin kädessä.
Vauvan käsi äidin kädessä. Kuva: Roli Seeger / stock.xchng äitiys,vauva

Halusin äidiksi. Se ei ollut suuri unelma tai tavoite, enemmänkin oletusarvo. Kun minusta sitten tuli äiti, hukkasin itseni vanhemmuuteen ja aloin toteuttamaan niitä asioita, joita luulin, että vanhempana kuului tehdä.

Vauvan kylkiäisenä saa huimat tunneöverit: vastuu, rakkaus, hellyys, sääli, suojelu, väsymys, turhautuminen, loputon kärsivällisyys ja yhtäkkiä yllättävä kärsimättömyys täyttävät vanhemman ja on lähes ihme, ettemme pullistu vappupalloiksi tunneheliumista.

Ehkä siksi istuin nukkuva vauva sylissäni vauvamuskarissa ja ihmettelin, minne elämä on minut kuljettanut, kuka minusta on tullut. Mitä teen keskellä vieraita naisia laulamassa” Myssykkä tyssykkä hyssykkä, puolukkaposki ja mansikkasuu”?

Näin jälkikäteen ajateltuna olin kokematon vanhempi, joka hoiti vanhemmuutta juoksemalla kohti ideaalia. Syytän osaltani noita edellä mainitsemiani tunteita; olin niin tunnekoukussa vanhemmuuteen, että hävitin itseni ja minusta tuli täyspäiväinen äiti.

Lapsi kasvoi ja minulle tuli ikävä minua.

Lapsi kasvoi ja minulle tuli ikävä minua. Olinko kokonainen elämä (lue: muutama vuosi) sitten harrastanut valokuvausta, elokuvissakäyntiä ja löytöretkiä kirjastoihin? Oliko se nainen nimeltään Anni, joka nautti muustakin musiikista kuin Fröbelin Palikoista? Nyt nimekseni oli tullut äiti; äiti laittaa vähän ruokaa tässä, äiti tulee pyyhkimään, anna äiti auttaa.

Haastoin riitaa puolisoni kanssa, koska halusin huutaa ilmoille, ettei minua enää ole. Samalla kun lapset syntyivät, minä hävisin. Pelkäsin itkuni takana, että koskaan ei enää tule aikaa, jolloin tuntisin itseni minuksi taas. Jäisikö jäljelle vain nainen nimeltä äiti?

Pään sisäinen vanhemmuudessa kilvoittelu sai minut tekemään marttyyriratkaisuja: En ehdi kuntosalille, koska lapsi pitää nukuttaa. En lue lehtiä, koska lapsi kaipaa aina silloin jotakin minulta. Ei edes kannata yrittää, koska mikään ei koskaan kuitenkaan onnistu.

Mitään ideaalia vanhempaa ei ole – on vain ihmisiä, jotka antavat pienille ihmisille perustarpeiden lisäksi murusia maailmasta, oppeja elämästä, paloja ajatuksistaan.

Monet vanhemmat ovat tajunneet ottaa itsensä huomioon heti lapsen syntymän jälkeen. Siksi he tekevät lastensa kanssa asioita, joista nauttivat. Minuuteen tulee uusi osa, eikä sen tarvitse viedä tilaa siltä naiselta tai mieheltä, joka oli olemassa ennen lapsen syntymää.

Vauvaa varten ei tarvitse muuttua ”vanhemmaksi”. Mitään ideaalia vanhempaa ei ole – on vain ihmisiä, jotka antavat pienille ihmisille perustarpeiden lisäksi murusia maailmasta, oppeja elämästä, paloja itsestään ja ajatuksistaan.

Mitään annettavaa lapselle ei ole, jos hävittää oman itsensä.

Kommentit