Hyppää pääsisältöön

Ystäväni suomenhevonen

Mustavalkoinen kuva naisesta ja suomenhevosesta
Mustavalkoinen kuva naisesta ja suomenhevosesta Kuva: Anna Mennolan kotiarkistot ystäväni suomenhevonen

Sillä oli paksu pörröinen valkoinen harja, lempeät tummat silmät ja suuret kaviot. Sen nimi oli Sopu. Siellä se seisoi liekanarussaan syömässä heinää mummolamme naapurissa ja minä kävelin joka päivä sitä katsomaan. Ensin ihailin vain kauempaa pellon reunasta, mutta huomattuani hevosen kiltiksi uskaltauduin taputtamaan kiiltävää punaruskeaa kaulaa ja silittämään pehmeää turpaa. Eräänä päivänä sitten hyväntuulinen isäntämies nosti minut hevosen leveään lämpimään selkään ja antoi ohjat käsiini.

Siitä alkoi rakkaus suomenhevosiin.

Sopun jälkeen laitumelle ei enää tullut uutta suomenhevosta ja naapuritaloistakin ne katosivat yksi kerrallaan. Työhevosten aika oli ohi. Mutta onneksi suomenhevoset eivät kadonneet kokonaan vaan niille oli uusia töitä harrastuskavereina: ratsuina tai ravihevosina. Minäkin löysin uusia hoitohevosia, ja sitten koitti se tammikuun päivä kun seisoin tallin pihalla katsomassa miten kuljetusvaunusta talutettiin ketunpunainen, talvikarvassaan pörröinen, vähän vauhko ja säikähtänyt suomenhevosvarsa. Mustalaismies tyrkkäsi riimunnarun käteeni ja minä talutin varsan tallin ovesta sisään yrittäen ymmärtää, että vihdoinkin se oli toteutunut, siihenastisen elämäni suurin unelma. Ikioma suomenhevonen!

Muutamaa vuotta myöhemmin seisoin karsinan ovella katsoen omaa punarautiasta suomenhevostammaanii, silloin jo aikuiseksi kasvanutta, ja sen vieressä oljilla makaavaa vielä märkää, vastasyntynyttä liinaharjaista, tähtiotsaista varsaa. Minun ensimmäisen hevoseni ensimmäistä varsaa, omaa kasvattiani.

suomenhevosvarsa makaa nurmikolla
suomenhevosvarsa makaa nurmikolla Kuva: Anna Mennolan kotiarkistot ystäväni suomenhevonen

Suomenhevoset ovat tarjonneet vuosien mittaan niin monia unohtumattomia hetkiä, että kaikkia ei voi tässä edes luetella. Omien hevosteni lisäksi olen vuosien mittaan istunut monen muunkin suomenhevosen selässä tai kärryillä. Olen harjannut monta kiiltävää kylkeä ja leveää kaulaa, selvittänyt monta takkuista harjaa, nostanut monta vankkaa jalkaa ja puhdistanut ja kengittänyt monta vahvaa kaviota. Olen taluttanut hevosia tarhaan, talliin, laitumelle ja kuljetusautoon. Välillä riimunnarussa on tallustellut tasainen tamma, välillä siinä on tepsutellut virkeä orivarsa. Jokainen niistä on jättänyt muiston mieleen ja kasvattanut ihailuani ja rakkauttani tätä ainutlaatuista hevosrotua kohtaan.

Aito ja oikea

Suomenhevonen on Suomen ainoa alkuperäinen hevosrotu. Sitä on jalostettu puhtaana rotuna jo yli sadan vuoden ajan, mutta se on ollut olemassa sitä ennen jo satojen tai jopa tuhansien vuosien ajan. Se on kasvanut ja kehittynyt yhdessä meidän suomalaisten ihmisten kanssa menneisyydestä nykyaikaan. Ehkä se siksi tuntuukin niin omalta. Olemme ikään kuin samaa sukupolvien jatkumoa, me suomalaiset ihmiset ja suomenhevoset. Tunnen suurta ylpeyttä ja onnea siitä, että saan olla jatkamassa hevossukupolvien ketjua ja säilyttämässä jotain kallisarvoista ja ainutlaatuista. Jotain sellaista, mitä ei ole missään muualla maailmassa ja mitä ei voi mistään muualta tuoda. Ehkä joskus liiankin helposti ihaillaan jotain joka on tuotu muualta ja on siksi olevinaan hienompaa – eikä nähdä sen arvoa, joka on jo tässä lähellämme silmiemme edessä. Onneksi on niitä, jotka näkevät sen ja haluavat säilyttää kansallisaarteemme myös tuleville sukupolville. Suomenhevosissa ikään kuin elää edelleen se mennyt maailma, jota ei enää näe muualla kuin vanhoissa valokuvissa ja filmeissä. Suomenhevonen herättää voimakkaita tunteita monissa sellaisissakin ihmisissä, jotka eivät muuten ole hevosihimisiä. Monella vanhalla ihmisellä on muistoja siltä ajalta kun hevoset vielä olivat tärkeä osa jokapäiväistä elämää, perheenjäseniä ja työkavereita niin heinäpellolla, tukkimetsässä kuin sotatantereillakin.

Nainen ja suomenhevonen ladon edessä
Nainen ja suomenhevonen ladon edessä Kuva: Anna Mennolan kotiarkistot ystäväni suomenhevonen

Mutkaton ja monipuolinen

Suomenhevosta jalostetaan nykyisin neljälle eri jalostussuunnalle: ravuriksi, ratsuksi, työhevoseksi ja pienhevoseksi. Samakin yksilö voi valmentautua ja kilpaillakin yhtä aikaa useammassa eri lajissa ja tulla kantakirjatuksi useammalle eri jalostussuunnalle. Suomenhevosessa on kuin monta hevosta yhden hevosen nahoissa. Moni suomenhevonen taipuu melkein mihin vain mitä omistaja siltä keksii pyytää. Periaatteessa yksi hevosyksilö voi kilpailla raveissa, ratsastuskilpailuissa ja vaikkapa valjakkoajossa, toimia työhevosena ja vaellusratsuna, vetää hääparia kieseissä, toimia lasten talutusratsuna ja vaikkapa esiintyä kesäteatterissa. On tuskin kovin montaa muuta hevosrotua, jossa yksi hevosyksilö pystyisi kaikkeen tähän. Usein onkin enemmän ihmisten taidoista ja viitseliäisyydestä kiinni kuin hevosen kapasiteetista, mihin kaikkeen suomenhevosen kanssa voi yltää.

Raviradoilla lämminveriset ovat vallanneet yhä enemmän alaa ja suomenhevoset ovat jääneet vähemmistöksi. Kuitenkin edelleen lähes jokaisessa ravitapahtumassa juoksevat myös suomenhevoset. Kuninkuusravit on vuodesta toiseen suurin ravitapahtuma, vuoden kohokohta. Samanlaista tunnelmaa ei löydä mistään muualta, sen tietää se 50 000 hengen joukko joka saapuu joka kesä todistamaan valtakunnan parhaiden suomenhevosravureiden taistelua ravikuninkaan ja kuningattaren titteleistä. Kuninkuusraviyleisön joukossa on ihmisiä, jotka ovat käyneet jo monet kymmenet peräkkäiset kuninkuusravit. Kylmät väreet kulkevat selkää pitkin kun valtava yleisömeri nousee kannustamaan suosikkejaan päätösmatkan loppusuoralla. Varmaan jokaisen suomenhevosravurin suuri haave olisi joskus olla mukana kuninkuusraveissa oman hevosen kanssa.

Viime aikoina suomenhevosen suurin nousu sekä määrän että laadun osalta on kuitenkin tapahtunut ratsupuolella. Suomenhevosten jalostus on edennyt ja tuottanut lisää hienoja ratsukäyttöön sopivia yksilöitä ja varmaan myös ratsujen kouluttajien ja ratsastajien taidot ovat parantuneet niin, että hevosista saadaan irti yhä upeampia suorituksia.

Työhevoset pääsivät välillä katoamaan Suomesta lähes kokonaan traktoreiden tultua niiden tilalle. Mutta onneksi perin viimeisen vuosikymmenen aikana myös työhevoset ovat tehneet pikku hiljaa paluuta ja jälleen voi nähdä suomenhevosia niin palto- kuin metsätöissäkin ja työhevosille järjestetään omia kilpailujaan. Työhevosten varusteita on alettu jälleen valmistaa ja työhevoskurssit ovat niin suosittuja, että niihin joutuu usein jonottamaan.

Suomenhevonen raviradalla
Suomenhevonen raviradalla Kuva: Anna Mennolan kotiarkistot ystäväni suomenhevonen

Vai sittenkin juntti?

Onko suomenhevosissa sitten mitään huonoja puolia? Moni sanoo, että suomenhevoset ovat itsepäisiä ja junttimaisia. Että ne ovat jäykkiä ja kovasuisia ajaa, raskaita ja etupainoisia ratsastaa. Suomenhevosten tehtävä oli vuosisatojen ajan toimia vetohevosena raskaissakin olosuhteissa. Hevoset olivat vielä vuosisadan alussa paljon pienikokoisempia kuin nyt, ja tavallisessa maalaistalossa ei ollut varaa pitää montia hevosia. Usein yksi hevonen joutui tekemään kaikki talon työt. Kyllä siinä on tarvittu itsepäistä ja periksiantamatonta luonnetta, että pelto on saatu kynnettyä tai raskas tukkikuorma tuotua metsästä.

Ehkä suomenhevosen markkinoinnissakin on menty joskus vähän metsään. Koska suomenhevonen on niin läheinen ja tavallinen, sitä on ehkä markkinoitu liiankin helppona hevosena, joka sopii kaikille vauvasta vaariin. Kyllä se sopiikin – mutta vain kunnolla koulutettuna. Suomenhevosella on tasaisemmat askellajit ja hitaammat reaktiot kuin jalommilla lämminverisillä, mutta toimiakseen parhaalla mahdollisella tavalla yhteistyössä ihmisen kanssa se tarvitsee huolellisen koulutuksen ja asiansa osaavan käsittelijän. Oikein koulutettuna suomenhevonen tekee kaikkensa omistajan puolesta, mutta päinvastaisessa tilanteessa se kyllä pistää hanttiin samalla sisulla ja voimalla, jolla se tukkimetsässä painautui länkiä vasten saadakseen raskaan kuorman liikkeelle. Suomenhevosten luonne taitaa monella tavalla muistuttaa meidän suomalaisten ihmisten luonnetta. Ehkä se siksi tuntuukin niin omalta ja tutulta!

Moni sanoo myös, että suomenhevoset ovat keskinkertaisuuksia. Ne ovat melko hyviä monessa asiassa, mutta eivät parhaita missään. Se pitää kyllä paikkansa. Jos haluaa maailman nopeimman ravihevosen, taitavimman kouluratsun tai puolentoista metrin esteitä ylittävän hyppääjän, silloin suomenhevonen ei ole oikea valinta. Suomenhevonen on oikea rotu, jos haluaa monipuolisen harrastuskaverin ja uskollisen ystävän. Sellaisen, jonka kanssa voi harrastaa melkein mitä vain, sellaisen, joka vaatii paljon mutta antaa myös paljon. Sellaisen, joka on kaunis katsella mutta helppo hoitaa, kestävä, terve ja pitkäikäinen, kulkee varmasti maastossa, ei säiky turhia, tulee toimeen vähällä rehulla ja tarkenee ulkona lähes säässä kuin säässä ilman jatkuvaa loimittamista. Sellaisen, sellaisen, jonka silmissä asuu samaan aikaan villi kesyttömyys, mutta myös nöyryys, viisaus ja rauhallisuus. Sellaisen, joka saa hymyn tuntemattoman huulille ja tuhannet muistot ja tarinat heräämään eloon.

suomenhevosia ulkotarhassa
suomenhevosia ulkotarhassa Kuva: Anna Mennolan kotiarkistot ystäväni suomenhevonen

Minun hevoseni

Usein kuulee ihmisten huolestuneina epäilevän, että suomenhevoset ovat kokonaan kuolemassa sukupuuttoon. Itse en osaa pelätä sitä. Suomenhevosten määrä on vähentynyt huippuvuosista, mutta itse uskon silti rodun valoisaan tulevaisuuteen. Enimmillään suomenhevosten määrä oli 1950-luvulla, jolloin niitä oli noin 400 000. Tällaisiin lukuihin ei varmasti koskaan enää päästä, sillä hevosia ei enää välttämättä tarvita sen enempää maataloustöihin, kulkuvälineeksi kuin armeijan käyttöönkään. Kansainvälistymisen myötä hevosia on entistä helpompaa hankkia mistä maailman kolkasta tahansa ja vaihtoehtoja on olemassa aina vain enemmän. On olemassa nopeampia ravureita, taitavampia kouluratsuja, lahjakkaampia hyppääjiä ja jalompia näyttelyhevosia. Juuri nyt lama-aika koettelee myös hevoskasvatusta ja myös suomenhevosta ja varsoja syntyy vähemmän kuin moneen vuosikymmeneen. Silti uskon, että niin kauan kuin on meitä suomalaisia ihmisiä, on myös sellaisia ihmisiä kuin minä, sellaisia jotka näkevät suomenhevosen ainutlaatuisuuden kaikkien muiden hevosten joukossa.

Tätä kirjoittaessani näen samalla ikkunastani pihallani käyskentelevän kuuden suomenhevosen lauman. Minun hevoseni ovat ainakin osoittaneet todeksi lupauksen suomenhevosten terveydestä ja pitkäikäisyydestä. Hevosteni joukossa on edelleen myös se ihka ensimmäinen hevonen, punarautias tamma, ja sen liinaharjainen varsa, joiden kanssa on maailmaa katseltu yhdessä jo parikymmentä vuotta.

Joskus itsekin mietin, mistä tämä kaikki hulluus oikein tulee. Mikä saa minut rakastamaan niin paljon näitä eläimiä, joita ei enää välttämättä mihinkään tarvittaisi. Rakastamaan niin paljon, että haluan viettää joka ikinen päivä tuntikausia aikaa niiden seurassa ja laittaa suuren osan rahoistani niiden hyvinvointiin ja kantaa kaiken vastuun, huolen ja murheen jota hevosten omistaminen tuo mukanaan. Ei siihen vain tarvita sen suurempaa vastausta kuin se jonka saan joka kerta kun menen omien suomenhevosteni luo talliin tai laitumelle. Kun kuulen niiden hörähdyksen ja näen paksun otsatukan alta vilkkuvien lempeiden silmien katseen, samanlaisen kuin Sopun silmissä yli kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin tiedän, että me tulemme aina kuulumaan yhteen, suomenhevoset ja minä.

Ratsastaja halaa suomenhevosta
Ratsastaja halaa suomenhevosta Kuva: Anna Mennolan kotiarkistot ystäväni suomenhevonen

Kuvat Anna Mennolan kotiarkistosta - kiitokset kaikille kuvaajille!

Anna Mennolan hevosharrastus alkoi 1980-luvulla Hubertusseuran ratsastustallilla Lappeenrannassa. Nykyisin kiinnostus on enemmän ravipuolella. Omassa kotipihassa Savitaipaleella asuu kuusi suomenhevosta, ikäjakaumaltaan 1-24-vuotiaita.

Lisää Annan kotitallin kuulumisia voit lukea http://annantalli.blogspot.fi.

  • SUMMERIN PODCASTSARJASSA KYSYTÄÄN "ONKS KAIKKI OK?"

    17-vuotias Milla selvittää podcastsarjassa tunnetilojaan.

    “Kaikki ok?" -podcastsarjassa 17-vuotias Milla Solaranta pohtii elämänsä suuria tunnetiloja ja päästää kuulijan kurkistamaan tunne-elämänsä syövereihin.

  • Kesä ilman pomoa?!

    Miltä tuntuisi olla yrittäjä ja oma pomosi?

    Oletko unelmoinut oman rantakahvilan pitämisestä parhaan kaverin kanssa? Tai miettinyt, miten saada kaveriporukalla rahat kokoon yhteistä reissua varten?

  • Tume menee taas oikeisiin töihin

    Tume menee taas oikeisiin töihin

    Tume kävi viime kesänä todistetusti oikeissa töissä. Te halusitte nähdä lisää ja saamanne pitää. Toinen kausi Tumen oikeita töitä löytyy nyt Areenasta.

  • Ystäväni hevosen lukijoiden parhaita leirimuistoja

    Unelmien leirillä sattuu ja tapahtuu.

    Ratsastusleireillä aina sattuu ja tapahtuu. Kysyimme lukijoilta Instagramissa, millaisia muistoja heille on kertynyt leirikesien aikana. Mukaan mahtuu hullunkurisia kokemuksia sekä ihania tunnelmia tärkeiden hevosten kanssa. @aanniella Varmaa yks hauskimmista kommelluksista tapahtui vuonna 2016, kun hengailtiin asuinrakennuksessamme.