Hyppää pääsisältöön

Otso Kantokorpi: Rajan retoriikkaa

Otso Kantokorpi
Otso Kantokorpi Kuva: Yle/Jyrki Valkama kultakuume,kolumnistit,kriitikot

Olin vappuaattona kuuntelemassa Agit Propin konserttia. Olin varsin vaikuttunut Eero Ojasen kuusihenkisen yhtyeen ja laulukvartetin yhteissoinnista, varsinkin Monna Kamun ja Sinikka Sokan kypsistä ja hienosti yhteen hioutuneista lauluosuuksista – muutaman kerran jopa niin, että silmäni kostuivat. Näin varsinkin, kun yhtye esitti Henrik Otto Donnerin sävellyksen Aira Sinervon runoon Raja (1972). Se on se alun perin Pepe Willbergin levyttämä biisi, jossa lauletaan jo neljäkymmentä vuotta kansan suussa elänyt lentävä lause: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Itse asiassa se miellettiin jo aikoinaan niin voimakkaasti poliittiseksi, että monet ei-vasemmistolaiset irrottivat tuon yhden lauseen kontekstistaan ja sitoivat sen vasemmistoon: ”Taas ne kommarit huutaa, että jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.” Muistan nuoruudestani monia keskusteluita ja kiistoja, joissa tätä argumenttia käytettiin.

Mutta mitä Sinervo runossaan todellisuudessa sanoi? Hän kertoi siitä ristiriitaisesta tunteesta, jossa mustavalkoiset argumentit saattavat ihmisen skitsofreeniseen tilaan – sen ihmisen, joka etsii kauneutta mutta jolla ei enää ole etsintäänsä tietä, mitä kulkea. Näin Sinervo kirjoitti:

Kaiken maailman välillä raja,
kahden rintaman välillä viha,
kahdelta taholta kaikuu huuto:
”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!"

Konserttikokemus ei koskaan ole yksittäinen hetki vailla sitä edeltäviä ja sitä seuraavia tapahtumia. Kuulun siihen koulukuntaan, joka pitää taidetta ennen kaikkea jaettuna kokemuksena ja joka toivoo, että taiteella on myös vaikutuksensa. Toisinaan jopa ihan jalostava. Hyvä taideteos herättää aina keskustelua. Niinpä harrastin konsertin jälkeen surffailua – myös sosiaalisessa mediassa – nähdäkseni sen, miten muut olivat konsertin kokeneet. Ja löytyihän sitä keskustelua.

Itse en osallistu esimerkiksi Facebook-keskusteluihin, mutta luen julkisia seiniä aika usein. Yksi syy, miksi en itse osallistu näihin keskusteluihin, on somessa lisääntynyt nopea ja reflektoimaton, tavattoman kiukkuinen puhe, joka saa väliin suoranaisia vihapuheen sävyjä. En halua olla mukana sellaisessa. Näin esimerkiksi totesi lähihistorian tutkija John Lagerbohm eräässä konserttiin liittyneessä keskusteluketjussa: ”Herran jumala, totalitaarisen, miljoonia ihmisiä murhanneen diktatuurin nuoleskelumusiikkia, ja se on muka jees.”

Vappu herätti muutenkin kuumia tunteita, ja eksyinkin surffaillessani monenlaisille sivuille. Suosittu pseudonyymiblogisti Sven Laakso muun muassa totesi eräistä henkilöistä: ”He tykkäävät kaikesta terrorista, onnettomuuksista, katastrofeista, joissa kuolee etniseltä taustaltaan venäläisiä siviilejä, lapsia. Kaikki venäläisten tappaminen tuottaa heille suurta mielihyvää.” Kyseessä oli kuitenkin tuntemiani, ihan tavallisia kulttuurityöläisiä, jotka eivät taatusti saa mielihyvää kenenkään kuolemasta.

Kaikki huutavat skitsofreenisen tunteen tuottaen yhteen ääneen: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!

Vappua kehysti myös kansainvälinen kriisitilanne. Myös Ukrainan tapahtumat ovat saaneet minut surffailemaan – ja myös seuraamaan some-keskusteluita. Vihaa tuntuu riittävän puolin ja toisin.
Kriisissä, jossa on kaksi osapuolta, otetaan usein kantaa jommankumman puolesta. Ihmismieli nyt vain tuppaa toimimaan näin. Tässä tapauksessa osapuolia on useampiakin, mutta ainakin Venäjä, Ukrainan väliaikainen hallinto ja Ukrainan venäläismieliset kansanosat ovat keskeisiä. En ole yrityksistäni huolimatta osannut ottaa kriisiin jäsentynyttä kantaa. Edes kansainvälisen median monipuolinen seuraaminen ei ole tuottanut juurikaan lisäapua. Väliin tuntuu siltä, että nimenomaisesti en halua olla minkään osapuolen puolella. Tämä ei kuitenkaan ole poliittinen kannanotto, vaan pikemminkin tunne ja kokemus, jota miettiessäni olen lähinnä kiusallisesti hämmentynyt.

Ainoa totuus, josta olen nyt varma, on se, että totuutta vääristellään joka taholla ohjelmallisesti ja järjestelmällisesti. Disinformaatiota levitetään koko ajan, lisääntyvässä määrin puolin ja toisin. Kaikki osapuolet syyllistyvät vaihtoehdottomaan retoriikkaan, joka myös kertautuu suomalaisessa some-keskustelussa, jossa puurot ja vellit menevät sekaisin, kun siellä heitellään vaikkapa termejä ”kommari” ja ”fasisti”.

Toinen selkeä totuus on se, että kaikilla osapuolilla on vastenmielisiä nationalistisia kantoja, joita tuolla disinformaatiolla pyritään tukemaan. Kaikki huutavat skitsofreenisen tunteen tuottaen yhteen ääneen: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!”

Palaan siis Rajaan. Konsertin jälkikeskusteluissa todettiin vähän lempeämmissä kommenteissa tietenkin, että kyse oli 1970-luvun haikailusta, naiivista sentimentaalisuudesta. Jotkut puhuivat pysähtyneisyydestä, jotkut ummehtuneisuudesta.

Minä tajusin surullisena, että Sinervon runo on juuri nyt, neljänkymmenen vuoden jälkeen, täysin ajankohtainen, täysin tosi. Ensimmäisessä säkeistössä hän toteaa, että ”ei ole enää maata vaeltaa sen, joka julistaa rakkautta”.
Kyllä näitä lauluja näköjään tarvitaan vieläkin.

Kommentit
  • Katkeroidu elämälle ja riitele perinnöstä Vartion mestariteoksen hengessä – osallistu Lukupiiriin!

    Osallistu keskusteluun tai soita studioon la 28.3. klo 19!

    Hänen olivat linnut on kertomus pappilan palon seurauksista, sukuriidoista, perhehelvetistä ja pikkukylän sosiaalisesta todellisuudesta. Marja-Liisa Vartion romaania on pidetty yhtenä suomalaisen modernin kirjallisuuden merkkiteoksena. Kirjan kahden onnettoman, rakkautta vaille jääneen naisen tarinan, voi hyvin lukea feministisenä kannanottona.

  • Koronasta bamlataan eri tavalla Stadissa kuin landella

    Slangista ja koronasta on erilaisia fiiliksiä.

    Jengillä on snadisti erilaiset vibat slangin oikeaoppisuudesta, kuten tällä hetkellä myös koronaepidemiasta. Aristoteleen kantapään toimittaja funtsi, että koska tilanne maailmassa ei ole just nyt yhtään kliffa, täytyy koronasta skrivaa myös omalla slangilla.

  • Avaruusromua: Siis teitä kiinnostaa tämä musiikki?

    Erikoista, että Lontoossa oltiin kiinnostuneita.

    En ole koskaan kuullut hänestä, eikä minulla sitä paitsi ole aikaa kuunnella mitään BBC:tä! Näin vastasi Edgar Froese, kun eräs saksalainen musiikkijournalisti soitti hänelle keväällä 1973 ja kysyi tunsiko hän Lontoossa asuvaa John Peel -nimistä tiskijukkaa. Soittaja kertoi John Peelin soittaneen Tangerine Dreamin musiikkia ohjelmissaan BBC:llä jo useasti. Pian yhtye sai telexin brittiläiseltä Virgin -levy-yhtiöltä. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Tarvitaanko nyt onnellisia loppuja?

    Hikmet: "Lähettäkää minulle kirjoja, jotka päättyvät hyvin."

    “Lähettäkää minulle kirjoja, jotka päättyvät hyvin.” Olen hyräillyt viime päivinä turkkilaisen runoilijan Nâzim Hikmetin 1940-luvulla kirjoittamaa runoa. Runosta on nimittäin sävelletty laulu, jota itsekin sain laulaa keikoilla 1990-luvun puolivälissä.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri