Milla Vahtila
Yle
Kun urheilua aletaan tieteellistää, nousee nopeasti esiin myös vasta-argumentteja. Onko hyvä lähteä mittailemaan omaa suorituskykyä liiaksi tai mitata hauiksensa ympärysmittaa? Entä onko järkevää punnita kaikki ateriansa, jotta varmasti saa grammalleen sellaisia ravintoaineita, jotka parhaiten tukevat omaa harjoittelua?
Mielestäni vastausten etsiminen on hyvä aloittaa kysymyksestä, mitä urheilu ylipäätänsä on.
Liikkuminen ei vaadi nanoteknologiaa
Ensimmäinen ajatukseni on, että urheilu on ihmisen fyysistä ja henkistä kehittämistä, ihmisen rajojen hakemista sekä terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä.
Suomenkielen sanakirjan mukaan urheilu on liikuntamuoto, jota harjoitetaan ”fyysisen kunnon ylläpitämiseksi, virkistykseksi tai sääntöjen mukaisena kilpailuna”. Urheilua voidaan siis toteuttaa joko harrastusmielessä tai huippu-urheiluna.
Kun motivaationa on harrastus, niin tavoitteena on usein oman kunnon ja terveyden edistäminen tai virkistäytyminen. Huippu-urheilun puolella sen sijaan haetaan ihmisen kestokyvyn rajoja ja tavallaan tehdään jatkuvia ihmiskokeita.
Tavallisen ihmisen ja kansanterveyden kannalta urheilun terveys ja hyvinvointi -aspekti lienee oleellisin. Tutkimustulokset liikunnan terveysvaikutuksista ovat mitä totisinta tiedettä.
Liikunnan terveysvaikutuksiin pääseminen ei sen sijaan vaadi sen kummempaa nanoteknologiaa kuin että ihmiset löytävät itselleen sellaisen liikuntamuodon, joka sopii heille parhaiten.
Elämmekö tieteiselokuvassa?
Totuus kuitenkin on, että nykypäivänä ihan tavallisesta terveysliikunnastakin on tehty varsinaista tieteiselokuvaa tässä markkinatalouden ja kulutuksen hallitsemassa yhteiskunnassamme.
Emme syö enää ruokaa, vaan ravintoaineita
Pelkkä yksinkertaiselle lenkille tai jumppaan meno ei riitä, vaan tavallisen liikkujankin on noudatettava tarkkaan laadittuja treeniohjelmia ja käytävä sekunnilleen mietityillä ryhmäliikuntatunneilla.
Eikä pelkkä liikunta riitä, vaan lisäksi on osattava valita kaikista meille tyrkytettävistä dieeteistä, lisäravinteista, proteiinituotteista, palautusjuomista sun muista oikeat vaihtoehdot. Emme enää nykyään syö ruokaa, vaan tarkkaan laskettuja ravintoaineita.
Ja kaiken aikaan ympäröivä yhteiskunta painostaa meitä trendeillä ja kauneusihanteilla, joita ihmiset pakonomaisesti yrittävät noudattaa liikuntaa hyväksi käyttäen.
Niin tavallisesta liikunnasta kuin ravitsemuksesta on siis tehty varsinaista tiedettä.
Voi kysyä, onko se enää tervettä vai ei.
Äärimmäisyyksiin venytetyt urheilijat
Urheilua tosissaan harrastavat ja huippu-urheilijat ovat toki monessa mielessä riippuvaisia kaikenlaisesta urheiluun liittyvästä tutkimustiedosta ja teknologiasta.
Kun pyritään kehittämään ihmiskehoa äärimmäisiin suorituksiin, niin on tiedettävä tarkoin, miten kehoa tulee treenata. Vaikka tavallinen ihminen ei ehkä tarvitsisi tarkoin laadittua ja liikuntatieteellisiin tutkimuksiin perustuvaa treeniohjelmaa, niin huippu-urheilijalle tällainen ohjelma ja tarkka oman harjoittelun kontrollointi voi olla tarpeen, jotta hän pystyisi kehittämään kroppansa äärirajoille.
Kohtuullisuus on terveellistä
Joissain urheilulajeissa myös käytetään apuna välineitä, jotka ovat pitkäaikaisen tutkimuksen ja tuotekehityksen tulosta.
Lisäksi huipputason urheilijat ovat usein todella riippuvaisia lääketieteestä, sillä äärimmäisyyksiin viety urheilu valitettavasti altistaa vammoille. Myös ravitsemukseen liittyvä tutkimustieto saattaa tulla tarpeeseen siinä vaiheessa, kun urheilu on todella intensiivistä.
Mutta totuus kuitenkin on, että huippu-urheilu on ihmiskehon viilaamista äärimmäisyyksiinsä, eikä mikään äärimmäisyyksiin viety yleensä ole enää terveellistä. Eli vaikka urheilijat ovatkin tavallisille liikkujille motivaation lähteitä ja esikuvia, niin on hyvä ymmärtää, että terveellisintä on kuitenkin pitää liikunta kohtuullisena.
Rentoutumisen mestarit
Toisaalta mielikuva askeettista elämää elävästä urheilijasta ei välttämättä aina pidä paikkaansa.
Tiedän tämän, sillä oma mieheni on maajoukkuetason telinevoimistelija. Hän on ulkoisesi varsinainen Hercules, ja monien mielikuva telinevoimistelijoista onkin, että he noudattavat varmasti tarkkaa dieettiä ja kurinalaisuutta.
Herkutteleva Hercules
Ja höpönpöpön.
Mieheni syöminen on kaukana mistään harkitusta puhumattakaan siitä, että hän punnitsisi ruokansa, kuten moni nykyinen kuntoilija tai fitness-intoilija tekee.
Huippu-urheilijat toki treenaavat äärimmäisen kovaa, mutta toisaalta he saattavat olla myös oikeita rentoutumisen mestareita. Toisin sanoen he tuntevat myös sellaiset perusasiat kuin että urheilusuorituksista palautuminen on todella tärkeää.
Ja palautuminen tapahtuu levon ja rentoutumisen myötä.
Itselle oikeat motivaattorit
En toki halua kiistää, etteikö todella tarkkaan suunniteltu ja laskelmoitu urheileminen sekä sitä tukeva syöminen saattaisi toimia joillain, vaikka kaikille se ei ole tarpeen. Tärkeintä on, että ihminen voi hyvin.
Joskus voi kuitenkin olla vaikea huomata, missä menee hyvinvoinnin ja äärimmäisyyksiin menon raja.
Oman hauiksen mittaaminen voi olla joillekin se paras mahdollinen motivaattori liikkumiseen, mutta toisilla se saattaa helposti muuttua pakkomielteeksi.
Itse olen viimeiset liki kymmenen vuotta liikkunut ilman sen suurempaa suunnitelmallisuutta ja tavoitteenani on ollut puhtaasti hyvän olon saavuttaminen. Nyt kokeilen ensimmäistä kertaa elämässäni järjestelmällisen treeniohjelman noudattamista.
Jos ohjelman päätteeksi tuntuu, ettei se sovi minulle, niin en kokeile sitä toiste. Liikunnassa tärkeintä on nimenomaan löytää itselleen sopivimmat motivaation lähteet. Siinä toki nykyajan suuri liikuntatarjonta ja erilaiset harjoittelumuodot auttavat.
Itse olen sitä mieltä, että urheilu on mitä totisinta tiedettä ja sen myötä todella mielenkiintoista.
Siksi itse harrastan mieluummin ihan vain liikuntaa ja yritän suhtautua siihenkin sopivalla rentoudella.
