Yksinkö hoituu?

Äiti, joka muutti bussilla numero 96 koko omaisuutensa – tavara kerrallaan.
Äiti, jonka ainoa yksityinen hetki on vessassa – jos aina sielläkään.
Äiti, joka makaa hammaslääkärin tuolilla ja heiluttaa rauhoitellen toisella kädellä rattaissa itkevää lasta.
Äiti, joka joutuu ottamaan gynekologille tai jopa synnytykseen lapset mukaansa, koska ei ole ketään, joka lapsia voisi sillä aikaa hoitaa.

Toimittaja, ohjaaja ja käsikirjoittaja Minna Dufton vieraili Pienperheyhdistyksen perhekahviloissa ja kuunteli yksivanhempisten perheiden tarinoita. Nuo arjen akrobaatit selviävät tilanteista ja ongelmista, jotka tuntuvat uskomattomilta, mutta ovat tosia – arkea, joka tapahtuu tälläkin hetkellä.

- Kun olin itse neljä vuotta yksihuoltaja, olisin tarvinnut vertaistukea ja apua, Minna sanoo.

Minna ehdotti Pienperheyhdistykselle Yksinkö hoituu? -videokampanjaa, koska kokee videoiden teon itselleen luonnollisena tapana auttaa.

- Haluan levittää sanaa, että vaikka on yksin, ei tarvitse olla yksin, Minna kertoo.

Minna käsikirjoittaa ja ohjaa viisi koomisen karmeaa kampanjavideota yksivanhempisten perheiden arjesta. Hän käyttää projektissa omaa ammattitaitoaan, mutta tekee työn vapaaehtoistyönä, ilman palkkiota. Kampanjavideot kuvataan tulevana kesänä ja ne ovat nähtävissä sosiaalisessa mediassa ja Pienperheyhdistyksen nettisivuilla ensi syksynä. Videot perustuvat yksinhuoltajaäitien kokemuksiin.

- Luulin että minulla oli aikoinani tiukkaa, kun pyöritin arkea lapsen kanssa yksin ja tein samalla vuorotyötä. Mutta näillä jututtamillani naisilla on enemmän kuin yksi lapsi, eikä aina tukiverkkoa ympärillä, Minna sanoo.

Minnan mielestä on tärkeää tuoda esiin, millaista yh-arki todella on. Yh-vanhemmat eivät ole sohvalla pötköttäviä ja elatustukia kerääviä laiskureita, vaan todellisia ihmenaisia ja -miehiä, jotka tekevät kaikkensa lasten eteen. Minna haluaa kiinnittää huomiota erityisesti yksin perhettä luotsaavien äitien jaksamiseen.

- Ei ole pakko jaksaa yksin, vaikka olisikin yksin. Eikä ole pakko lähteä sille polulle, että minä teen kaiken yksin, koska siihen ei löydy loppua, Minna sanoo.

Pienperheyhdistyksen tärkein toimintamuoto on vertaistoiminta

Pienperheyhdistys on 1960-luvun lopussa yksinhuoltajaäitien omaksi asiakasjärjestökseen perustama yhdistys. Silloin yhteiskunnan tilanne oli vielä toinen ja yhdistyksen nimikin oli AU-yhdistys eli puhuttiin avioliiton ulkopuolisista äideistä ja lapsista.

- Onneksi tuosta tilanteesta on päästy eteenpäin, mutta edelleen elämme samanlaisten asioiden äärellä. Yhden vanhemman perheiden on helpompi mennä minne tahansa toisten yhden vanhemman perheiden kanssa, koska silloin ei tarvitse selitellä, missä se toinen puoliso on, kertoo Pienperheyhdistyksen kansalaistoiminnan koordinaattori Kaisli Syrjänen.

Pienperheyhdistyksen tärkein toimintamuoto on vertaistoiminta. Lisäksi on vapaaehtoistoimintaa kuten mieskavereita ja varamummiloita.

Yh-vanhemmat eivät ole sohvalla pötköttäviä ja elatustukia kerääviä laiskureita, vaan todellisia ihmenaisia ja -miehiä, jotka tekevät kaikkensa lasten eteen

- Ehkä kampanjavideoiden avulla myös ne yhden perheen vanhemmat löytävät meidät, jotka eivät etsi tietoa perinteisin keinoin, vaan vaikka Facebookista tai Twitteristä. Toki projekti pyrkii myös muuttamaan yleistä asenneilmapiiriä yh-vanhempia kohtaan, Syrjänen sanoo.

Syrjänen kertoo, että monet heidän jäsenistään ovat kertoneet löytäneensä Pienperheyhdistyksen sattumalta, ja olisivat tarvinneet vertaistoimintaa varsinkin lasten ollessa vauvaikäisiä.

- Yksi syy on asenneilmapiiri. Esimerkiksi neuvoloissa, joissa kohdataan lähes kaikki tämän maan vanhemmat, oletetaan, että asiakkaana on standardiperhe, jos vanhempi ei itse tuo esiin parisuhdetilannetta, avuntarvetta tai yksinoloaan.

Pienperheyhdistys pyrkii vaikuttamaan perhepolitiikkaan eli siihen, että erilaiset perhemuodot otetaan huomioon päätöksen teossa.

- Yksinhuoltajuus on yksi isoista köyhdyttävistä tekijöistä tässä maassa, koska perhe käsitetään edelleen muodossa ”kaksi aikuista, kaksi lasta”, vaikka perheet ovat nykyään hyvinkin monimuotoisia, Syrjänen painottaa.

"Vaikka pyytää apua, ei sitä aina välttämättä saa"

Yksi Minnan videoprojektin tarinoista kertoo Maaritin tarinan. Maarit elää yksinhuoltaja arkea kolmen alle kouluikäisen pojan kanssa.

- Vanhin poikani oli kolme ja kaksoset yhdeksän kuukautta, kun muutin pois mieheni luota. Muuta vaihtoehtoa ei siinä elämäntilanteessa ollut, ja hoidankin lapsiani nyt yksin, koska ex-mieheni ei pysty ottamaan heistä vastuuta. Olisin tarvinnut Pienperheyhdistyksen tarjoamia palveluita jo aiemmin, mutta löysin sen vasta äskettäin, Maarit kertoo.

Maarit ihmettelee, miksi Pienperheyhdistyksen toiminnasta ei kerrottu hänelle neuvolassa tai muissa yhteyksissä kunnan toimesta. Tiedon pitäisi Maaritin, Minnan ja Kaislin mielestä tulla esimerkiksi neuvolasta tai kouluterveydenhoitajalta. Eniten apua tarvitsevilla ihmisillä ei ole aikaa etsiä auttavia tahoja.

Eniten apua tarvitsevilla ihmisillä ei ole aikaa etsiä auttavia tahoja

- Vaikka pyytää apua, ei sitä aina välttämättä saa, Maarit miettii.

Maaritille tärkeä paikka on ollut Pienperheyhdistyksen Miina-kahvila, jossa on matalan kynnyksen toimintaa väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille naisille. Maarit ei ole kokenut tulleensa leimatuksi yksinhuoltajana, mutta tuntee paljon syyllisyyttä tilanteestaan.

- Käyn töissä, mutta joudun nostamaan myös erilaisia tukia pärjätäkseni. Koen syyllisyyttä, vaikka en mitenkään pärjäisi kolmen lapseni kanssa taloudellisesti ilman noita tukia.

Ehkä Yksinkö hoituu? -videokampanja auttaa myös meitä yh-äitejä tajuamaan, etten juuri minä ole ainoa, joka pyörittää arkea jaksamisen rajoilla

Maarit tuntee syyllisyyttä myös siitä, ettei pysty tarjoamaan lapsilleen samoja asioita tai mahdollisuuksia kuin kahden vanhemman perheet.

- Minnan videoprojekti tuo näkyville sen arjen, jota monet päättäjät eivät halua edes ajatella. Ehkä se auttaa myös meitä yh-äitejä tajuamaan, etten juuri minä ole ainoa, joka pyörittää perhe-elämää yksin, jaksamisen rajoilla, Maarit sanoo.