Hyppää pääsisältöön

Ei minun lapseni!

Poika hymyilee rappusilla istuen
Poika hymyilee rappusilla istuen Kuva: S. Braswell / stock.xchng hymy

Se tavallinen tarina. Lasta kiusataan koulussa. Vanhempi puuttuu asiaan. Soittaa opettajalle ja keskustelee kiusaajien vanhempien kanssa. Kiusaajan vanhempi ei halua uskoa omasta lapsestaan pahinta ja asia jumiutuu. Kiusatun lapsen vanhemmat ovat voimattomia. Se tavallinen tarina.

Me vanhemmat suljemme helposti silmämme oman lapsemme typerältä käyttäytymiselta, silti kiusaaja voi olla kenen tahansa lapsi.

Kiusaaja voi olla kenen tahansa lapsi.

Ehkä vanhemman voimavarat ovat loppu? Perheessä on ehkä muita ongelmia, niin isoja, ettei muiden lasten vanhempien syytöksiin jakseta reagoida kuin vastustamalla.

Mutta entä ne perheet, joissa kaikki on hyvin. Ei alkoholismia, väkivaltaa, lapsiperheköyhyyttä tai muita sosiaalisia ongelmia. Miksi myös näissä perheissä saatetaan torjua ajatus siitä, että oma lapsi ei ehkä olekaan se pyhimys? Kasvatuksesta, rakkaudesta ja kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta minun lapseni kiusaa muita.

Ei meidän poika. Ei meidän tytär

Meidän Sanna on niin kiltti tyttö, hänellä on paljon ystäviä ja harrastuksia. Olemme puhuneet paljon, ettei toisia saa kiusata. Meidän Eerohan nimenomaan puolusti juuri viime viikolla ystäväänsä, jota kiusattiin, ei kai hän nyt mitenkään voi olla yksi kiusaajista.

Ei meidän poika. Ei meidän tytär

Kun oma lapsi väittää viattomin silmin, ettei ole tehnyt mitään, asia jää siihen. Täytyyhän häneen voida luottaa. Asiassa täytyy olla väärinkäsitys. Ei minun lapseni!

Jos vanhemmat eivät pysty myöntämään oman lapsensa virheitä, niin kuinka lapsi koskaan oppii, että myös hän tekee virheitä?

Objektiivisuus omaa lasta kohtaan on vaikeaa, ehkä mahdotonta. Ehkei syynä olekaan se ylitsepääsemätön kaikenpeittävä vanhemman rakkaus, joka sokaisee, vaan oma epävarmuus vanhempana?

Jos oma lapseni on kiusaaja, olenko epäonnistunut vanhempana? Jos lapseni ei kerrokaan totuutta, mitä se kertoo meistä perheenä? Kun lastani syytetään kiusaamisesta, syytetäänkö siinä itse asiassa minua huonosta vanhemmuudesta?

Kun lastani syytetään kiusaamisesta, syytetäänkö siinä itse asiassa minua huonosta vanhemmuudesta?

Ja kukaan ei halua tuntea olevansa huono vanhempi? Sosiaalinen media ja keskustelupalstat sen todistavat. Vanhemmuutta ei saa arvostella. Vanhemmuudesta kirjoitetaan paljon, ja aina joku kokee, että juuri hänen vanhemmuuttaan arvostellaan.

Ehkä siksi osa meistä ei osaa katsoa lapsiaan objektiivisesti. Pelkäämme, että heistä kuvastuu meidän vanhemmuutemme onnistumistulos. Se tulos, jota nykyään halutaan mitat ja jossa kilpaillaan ehkä raaemmin kuin monessa yrityksessä kuukauden työntekijän tittelistä. Emme uskalla katsoa ja hyväksyä totuutta.

Jos uskaltaisimme, toteuttaisimme jo sitä vanhemmuutta, jota tavoittelemme.

Kommentit