Hyppää pääsisältöön

Sotilaiden äänet 1: Suomalaisten asemat murtuvat Valkeasaaressa

Rajajokea Valkeasaaren aseman raunioista luoteeseen toukokuussa 1944.
Rajajokea Valkeasaaren aseman raunioista luoteeseen toukokuussa 1944. Rajajokea Valkeasaaren aseman raunioista luoteeseen toukokuussa 1944. Kuva: SA-kuva / T. Nousiainen rajajoki

Sotilaiden äänet on sodan kokeneiden miesten tarina Kannaksen ratkaisutaisteluista heidän itsensä kertomana. Ylen Elävä arkisto julkaisee Martti Pohjakallion vuonna 1966 äänittämien satojen sotilaiden haastatteluja nyt ensimmäistä kertaa netissä. Avausosa kertoo suomalaissotilaiden tunnelmista Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa.

Aurinko nousee Karjalan kannaksella 9. kesäkuuta 1944 rauhalliseen aamuun. Suomalaisten etulinjassa Valkeasaaressa vaihdetaan vartiovuoroja ja keitellään aamusaikkoja. Vaille kuusi aamutoimissaan olevat sotilaat alkavat pälyillä ympärilleen etsien lähdettä oudolle surinalle. Lopulta silmät tavoittavat taivaalta lähestyvät pommikoneet. Niitä on paljon.

Valkeasaaren rauha rikkoontuu massiiviseen tulitukseen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa. Pommikoneet ja tykit moukaroivat koko suomalaisten etulinjaa Kannaksella, mutta pahimman paineen alla ovat 10. Divisioonan jalkaväkirykmentit JR1 ja JR58 sekä Erillinen Pataljoona 20.

Kranaatit ja lentopommit murjovat suomalaisten hiekkaisessa maastossa olevaa etulinjaa peittäen alleen sekä miehiä että asemia. Erään tukikohdan seitsemästä korsusta ja kolmesta katetusta konekivääripesäkkeestä on illalla ehjänä vain yksi. Sotilaat makaavat korsuissa ja kuopissa odottaen pahinta.

Kartta rintamalinjasta Kannaksella 9.6.1944
Kartta rintamalinjasta Kannaksella 9.6.1944 Kartta rintamalinjasta Kannaksella 9.6.1944 Kuva: Yle / Juhana Pullinen. Lähde: Ari Raunio - Juri Kilin: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942-44 rajajoki

Jalkaväen täysimittainen hyökkäys alkaa vasta seuraavana päivänä, mutta muutamasta tukikohdasta taistellaan rajusti jo 9. päivä. Suomalaiset menettävät Mottorin mutkan ja Sormenkärjen tukikohdat, ja joutuvat ottamaan ainoat reservinsä käyttöön yrittäessään vallata menetettyjä asemia takaisin.

JR58:ssa komppanianpäällikkönä toimiva yliluutnantti Peltola johdattaa komppaniansa vastaiskuun Sormenkärjen tukikohdassa, mutta ilmassa pöllyävä hiekka aiheuttaa hyökkääjille pahoja vaikeuksia.

Asemat jätetään sekasorron vallassa

Taisteluhautaa Rajajoen rautatielohkon oikealla sivustalla toukokuussa 1944.
Taisteluhautaa Rajajoella toukokuussa -44. Taisteluhautaa Rajajoen rautatielohkon oikealla sivustalla toukokuussa 1944. Kuva: SA-kuva / T. Nousiainen taisteluhauta

Jos 9. päivän tulivalmistelu oli ollut voimakas, 10. päivä tuo tullessaan vielä pahempaa. Edellisenä päivänä tykistötuli jakautui leveämmälle rintamalle, koska läpimurtokohtaa ei haluttu paljastaa, mutta nyt putket käännetään kohti Valkeasaaren etulinjaa.

10. Divisioonan lohkolle sataa päivän aikana yli 200 000 kranaattia ja niiden aiheuttama pauhu kuullaan Helsingissä ja Mikkelissä asti.

Tilanne etulinjassa on erittäin sekava varsinaisen hyökkäyksen alettua. Juoksuhaudat ja korsut ovat särkyneet tai peittyneet hiekkaan, ja koko aluetta peittää valtava pölypilvi.

Neuvostojoukot hyppäävät ylös kaivamistaan rynnäkköasemista ja hyökkäävät suomalaisten repaleiseen linjaan.Suomalaiset taistelevat siellä, missä taistelijoita vielä on; osa on kuollut, osa jättänyt asemansa. Panssarit etenevät teitä pitkin ja suomalaisryhmiä jää maastoon epätietoisina tilanteesta.

Suomalaisilla ja venäläisillä sotilailla on kova kiire sama suuntaan. Kaaoksessa sattuu kummallisia tilanteita, kun pölyn seasta ei erota, onko vieressä juokseva oma vai vihollinen. Suomalaiset pyrkivät kohti komentopaikkoja saadakseen jotain selkoa tilanteeseen.

10. Divisioonan joukoista kaatuu Valkeasaaressa ja Rajajoella kahdessa päivässä yhteensä 723 miestä. Heistä peräti 419 katoaa ja julistetetaan myöhemmin kuolleiksi. Vangiksi jää kymmeniä miehiä, yksi heistä on sotamies Kaski.

Väijytykseen joutuneet jalasjärveläiset kuuluvat JR58:aan eikä heidän ruumiitaan saada pois tuolta metsäaukiolta.

Tykistötuli sekoittaa sotilaiden mieliä

Vetäytymistä Kivennavalle 11. kesäkuuta 1944. Haavoittuneita tulee omin voimin ja talutettuna.
Vetäytymistä Kivennavalle. Haavoittuneita tulee omin voimin ja talutettuna. Vetäytymistä Kivennavalle 11. kesäkuuta 1944. Haavoittuneita tulee omin voimin ja talutettuna. Kuva: SA-kuva / T. Nousiainen haavoittuneet

Suomalaisia sotilaita alkaa kerääntyä takalinjojen komentopaikoille. Lähtö etulinjasta on ollut reipas, alikersantti Haapsaaren mukaan JR58:n komentopaikka on täynnä yksikkönsä kadottaneita miehiä, joista suurin osa ilman kenkiä ja hattua. Reppu ja kivääri roikkuvat joidenkin olalla. Joukkojen vielä ihmetellessä nopeita tapahtumia, ehtivät venäläisetkin jo komentopaikalle eivätkä jää odottelemaan suomalaisten järjestäytymistä.

Valtava kranaattisade on saanut jotkut miehet sekaisin. Hermojen menetys ilmenee eri tavoin eikä se iskiessään katso sotilaan arvomerkkejä.

Jääkäripataljoona 1 saapuu 11. päivän aamulla Kivennavan suunnalta vastaiskuun, mutta joutuu ilman tykistön tulta jäätyään pian perääntymään ylivoiman edessä. Suomalaiset joutuvat vetäytymään kohti Kivennapaa ja Raivolaa.

Tuliko kesäkuun suurhyökkäys yllätyksenä?

Yksi jatkosodan suurimmista mysteereistä on yhä, miten ihmeessä marsalkka Mannerheim ei ollut tietoinen Neuvostoliiton hyökkäysvalmisteluista, vaikka sen etulinjassa tiesivät kaikki miehet hevosmiehistä rykmentinkomentajiin?

Meillä suorastaan ihmetystä herätti se suhtautumistapa, jolla linjoista annetut tiedot otettiin vastaan takanapäin. Mitään merkkiä ei ollut, että niitä olisi otettu vakavasti.
- yliluutnantti Martti Rantakari, JR58

Suomalaisten tiedustelu teki toukokuun ja kesäkuun alun aikana mm. seuraavat havainnot: NL:n lentokoneiden määrä Kannaksella on lisääntynyt merkittävästi, alueella on havaittu lentokoneiden ja panssarivaunujen yhteisharjoituksia, uusia taisteluhautoja on rakennettu aivan suomalaisten asemien lähituntumaan, tykkejä ja miehiä on siirretty etulinjaan, jonka miinoituksia ja esteitä on purettu (mikä saksalaisten itärintamalla saamien ja suomalaisillekin kertomien kokemusten mukaan on selvin merkki suurhyökkäyksen alkamisesta).

Lisäksi 2. kesäkuuta tehty tiedustelulento osoitti, että NL keskittänyt on erittäin vahvat tykistöjoukot Valkeasaaren lohkolle.

Päivänselviä merkkejä hyökkäyksestä siis oli, mutta johtoportaissa ne hukkuivat byrokratian ja huonojen henkilösuhteiden sokkeloihin. Esimerkiksi Kannaksen puolustuksesta vastanneen IV Armeijakunnan esikunnan vastuualueet olivat niin sekavat, että kokonaiskuvan muodostaminen oli mahdotonta tietojen maatessa eri osastojen pöydillä.

kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen kesä-heinäkuussa 1942
Kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen kesällä 1942 kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen kesä-heinäkuussa 1942 Kuva: SA-kuva / Hans Lindh laatikainen taavetti

Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen ei uskonut suurhyökkäykseen, vaikka hänen esikuntapäällikkönsä piti sitä varmana. Armeijakunnan esikunnassa arvioitiin myös virheellisesti, että vaikka hyökkäys tulisikin, se pystyttäisiin pysäyttämään jo ensimmäiseen pääpuolustuslinjaan. Samaan aikaan etulinjassa ihmeteltiin, miksi heidän lähettämiin tietoihin ei reagoitu millään tavalla.

Myös Päämajassa oli upseereita, jotka uskoivat suurhyökkäyksen alkamiseen. Kirjassa Päämajan hukatut kuukaudet kuitenkin arvioidaan, että Päämajan eri osastot ja upseerit olivat jakautuneet eri mielipideleireihin, joiden välillä tieto ei kulkenut.

Ylipäällikkö C.G.E Mannerheim kertoo muistelmissaan olleensa siinä uskossa, että venäläiset hyökkäävät kesäkuussa kohti Riikaa katkaistakseen saksalaisten paluutien Baltiasta.

Ylipäällikkö luotti myös kenraaliluutnantti Laatikaisen ja 10. Divisioonan komentajan kenraalimajuri Johannes Sihvon vakuutteluihin siitä, ettei hyökkäystä ole näköpiirissä ja olisi, se pystyttäisiin pysäyttämään. Osaltaan Mannerheimin tilannearviota vaikeutti Päämajaan juurtunut toimintatapa, jonka mukaan ylipäällikölle ei haluttu tai uskallettu kertoa kaikkia tietoja.

Sotilaiden äänet -radiosarjan ensimmäinen osa:

Lähteet:
Paavo Rintala: Sotilaiden äänet - Kannaksen läpimurtotaisteluista 1944
Martti Pohjakallio: Jatkosota-sarjan haastattelut
Aimo E. Juhola, Jyri Paulaharju, Georg-Eric Strömberg: Päämajan hukatut kuukaudet – tilannekuvan hahmottuminen Kannaksella 1944
Ari Raunio & Juri Kilin: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942-44
Matti Koskimaa: Veitsen terällä. Vetäytyminen Länsi-Kannakselta ja Talin-Ihantalan suurtaistelu kesällä 1944

Sotilaiden äänet 2: Sekasortoa ja kiperiä päätöksiä

Sotilaiden äänet 3: Taistelu "Viimeisen toivon"-linjasta

Sotilaiden äänet 4: Pois pyyhitty pataljoona

Sotilaiden äänet 5: Taistellen kohti Viipuria

Sotilaiden äänet 6: Itke Viipuri, hyljätty kaupunki

Sotilaiden tarinoita Kannaksen tulimyrskystä ensimmäistä kertaa julki

Elävä arkisto | Kesän 1944 suurhyökkäys Kannaksella

Sotilaiden äänet ovat ladattavissa Yle Areenassa

Kommentit
  • Haapa klapisee ja sumu pitää ääntä Tiina Harpfin lastenkuunnelmissa

    Tiina Harpf jätti puumerkkinsä Lasten Radion seikkailuihin

    Mustan myllyn mestari ja Velhojuuri ovat esimerkkejä Yle Areenassa olevista lastentuotannoista, jotka Tiina Harpf ohjasi Yleisradiolle 1980-luvulla. Harpfin kuunnelmat klapisevat, helisevät, ja joskus niissä soi aimo annos hiljaisuutta. Juonenkäänteistä löytyy mustaa magiaa ja noitavainoja sekä seikkailunriemua. Päähenkilöitä johdattaa usein uteliaisuus.

  • Reino Paasilinna – kiisteltyjen ohjelmien toimittajasta Ylen kiistellyksi pääjohtajaksi

    Toimittaja Reino Paasilinnasta Ylen toimitusjohtajaksi.

    Reino Paasilinna (s. 1939) oli Yleisradion toimittaja ja myöhemmin myös pääjohtaja, jonka toimittamat ohjelmat synnyttivät keskustelua ja lehtiotsikoita. Ohjelmat olivat usein myös sellaisia, jotka eivät miellyttäneet Yleisradion johtoa. Artikkeliin on koottu joitakin esimerkkejä Reino Paasilinnan toimittamista ohjelmista.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto