Janne Huttunen
Yle
Suurhyökkäyksen alkaessa Jalkaväkirykmentti 49 on etulinjassa Lappalaisenmäellä, noin 20 kilometriä Valkeasaaresta pohjoiseen. Hyökkäyksen edetessä osaston eteläpuolella jo VT-asemaan saakka, rykmentin 1. pataljoona on yhä pääpuolustusasemalla odotelleen irtautumiskäskyä. Elävän arkiston Sotilaiden äänet -sarjan neljäs osa kertoo mottiin jääneen pataljoonan uskomattomasta taistelusta takaisin elävien kirjoihin.
JR49 ei joudu hyökkäyksen alkaessa pahimpaan ryöpytykseen. Venäläisten päähyökkäyssuunnat olivat Lappalaisenmäen eteläpuolella eikä suomalaisten asemia saada murrettua JR49:n lohkolla.
Rykmentti joutuu kuitenkin venyttämään oikeaa sivustaansa saarrostusuhan vuoksi. JR49:n ensimmäinen pataljoona halutaan pitää paikoillaan, sillä suomalaiset elättelevät vielä tässä vaiheessa toiveita laajasta vastahyökkäyksestä.
Taistelut ovat olleet 1. pataljoonan lohkolla käynnissä useita päiviä ja lopulta venäläiset valtaavat osan suomalaisasemista. Pataljoonan sotilaspastorina toimiva rovasti Otso Kianto päättää lähteä iskujoukon mukaan valtaamaan menetettyjä asemia takaisin.
Päästessään juoksuhautaan Kianto joutuu samantien neuvostosotilaiden piirittämäksi. Kiannon kädessä oleva pistooli on syöksymisistä ja konttailusta johtuen täynnä savea.
Ja minä pääsin livahtamaan siihen sivuun ja samassa tuli Aimo Vihavainen. Hän oli silloin luutnantti, minun paras ystäväni. Hän tuli kuin kuoleman enkeli pitkin ampumahautaa. -rovasti Otso Kianto JR49
Epätoivoisessa tilanteessa Kianto keksii epätoivoisen ratkaisun ja heittää pistoolinsa päin lähimmän sotilaan kasvoja syöksyen samalla tämän jalkoihin. Alkaa vimmattu myllerrys, kun muut venäläiset hyppäävät Kiannon päälle. Sekamelskan keskellä venäläiset alkavat lyödä jo toisiaankin, kun Kianto näkee tutun hahmon.
Luutnantti Vihavainen vyöryttää ampumahautaa ja pelastaa ystävänsä hengen. Kianto ehtii tuskin kiittää ystäväänsä, sillä Vihavainen itse kuolee samassa vastaiskussa vain kymmenen minuuttia myöhemmin.
Pataljoonan tuskaisa taival
Rykmentin ensimmäisen pataljoonan komentaja majuri Veikko Toivio kuitenkin huolestuu, kun hän ei muiden joukkojen vetäytyessä saa irtautumiskäskyä. Taisteluiden äänet kuuluvat yhä kauempaa sivustoilta ja selustasta.
Minun pataljoonani jätettiin jonkinlaiseksi saranaksi: sitä myöten Karjalan kannaksen rintama taipui. -majuri Veikko Toivio JR49
Lopulta 1. pataljoona lähtee kohti Kirjasaloa. 12 kilometrin taival on vaikea ja täynnä vastuksia. Osasto joutuu toistuvasti kosketuksiin venäläisjoukkojen kanssa ja maataistelukoneet ovat jatkuvana riesana.
Vastassa on venäläinen sissipataljoona, jonka suomalaiset lopulta nujertavat ankarassa käsirysyssä. Pataljoonalta loppuvat ammukset, mutta lisää saadaan kaatuneilta neuvostosotilailta. Toinen venäläispataljoona on kuitenkin kintereillä ja kiire omille linjoille on kova.
Kaikki kaatuneet ja haavoittuneet kannetaan paareilla korpia pitkin pois. Kirjasalossa haavoittuneet saadaan autoihin, mutta 60 kaatuneen ruumiit joudutaan jättämään.
Vuoksen rantaan
Pataljoona saa käskyn asettua puolustukseen Valkjärvelle. Venäläisten vallattua vailla puolustusta olevan Valkjärven kirkonkylän, myös järven toisella puolella asemissa olevat JR49:n miehet lähtevät vetäytymään.
Toiset olivat jo vetäytyneet, me oltiin taas yksin. En tiedä, mikä siinä oli, olisko lähetit pettäneet tai mikä. - luutnantti Antti Hintsanen I/JR49
Majuri Toivio pyytää esimiehiltään lupaa Vuoksen ylitykseen Kiviniemen kautta, mutta esikunnassa siihen ei suostuta. Toivio määrätään viemään joukkonsa Vuosalmelle, vaikka Toivio kertoo sen olevan venäläisten hallussa.
Pitkin hampain hän lähtee toteuttamaan saamaansa käskyä, mutta ei malta olla sanomatta puhelimeen, että “tuleminen on sitten teidän vastuulla”.
Vuosalmella pataljoona yrittää päästä vahvan panssari- ja miesmassan läpi, mutta parin kilometrin etenemisen jälkeen yrityksestä on luovuttava. Majuri Toivio päättää pyrkiä kohti Oravaniemeä, mutta huomaa samalla, että joukosta on jäänyt kaksi komppania ja taistelukuormasto.
Kenttäpapin toivoton tehtävä
Toivio määrää kenttäpappina toimivan luutnantti Kiannon tuomaan kadonneet miehet ja kuormaston takaisin pääjoukon mukaan. Kaikki ymmärtävät, että tehtävä on venäläisiä kuhisevalla alueella käytännössä mahdoton. Toivio lähtee pataljoonansa kanssa kohti Oravaniemeä, jossa joukko pääseekin Vuoksen rantaan ja perustaa sinne sillanpääaseman.
Kianto pääsee eksyneiden lampaiden luo ja lähtee johdattamaan joukkoa kohti Vuoksea. Läpimurtoa yritetään samasta kohdasta kuin pataljoona aiemmin, mutta yritys on toivoton. Osastoa tulitetaan kaikista suunnista ja miehet joutuvat pakokauhun valtaan. Kianto onnistuu kuitenkin rauhoittamaan tilanteen ja pitämään porukan koossa.
Osasto kuormastoineen jatkaa epätoivoista matkaansa. He saapuvat yllättäen venäläiseen leiriin, jossa on paljon panssareita. Silloin tapahtuu ihme. Luutnantti Kianto istuu ensimmäisten hevoskärryjen rattailla pitkässä parrassaan, kaulalla roikkuivat sekä venäläinen että suomalainen konepistooli. Osastoa ei ammuta, mutta tarkkaillaan epäluuloisesti.
Vaunun panssaritornin luukku aukesi ja venäläinen katseli minua. Minä työnsin leukaani lähemmäksi, ja me katselimme toisiamme. Hän näki nähtävästi vain parran ja sanoi: Vot, vot! -rovasti Otso Kianto JR49
Joukko jatkaa matkaansa venäläisleirin läpi sydämet jännityksestä pamppaillen. Vedätys onnistuu ja pieni toivonkipinä selviytymisestä herää. Vuoksen ja sotilaiden välissä on kuitenkin vielä venäläisosasto, jonka läpi jo kerran yritettiin väkisin murtautua.
Kianto ohjaa joukkoaan eteenpäin venäläisten ohitse odottaen joka hetki panssareiden avaavan tulen. He ovat yhä venäläisten ampumaetäisyydellä, kun yhdeksän venäläistä pommikonetta ilmestyy matalalla näkyviin. Koneet tulkitsevat tilanteen väärin ja pudottavat pomminsa omien joukkojen niskaan.
Nähdessään tämän Kianto komentaa miehensä juoksuun kohti rantaa ja Oravaniemeä, jonne he saapuvatkin pataljoonan muiden miesten yllätykseksi. Mahdoton tehtävä on suoritettu.
Pois pyyhitty pataljoona
Sotilaat lähtevät pyrkimään virran yli. Apuna käytetään tukkeja ja niistä tehtyjä lauttoja. Virta on voimakas ja moni mies hukkuu 600 metriä leveän joen ylityksessä. Viimeiset vielä muutama metri ennen pelastavaa rantaa.
Majuri Toivion sanoissa kalskahtaa katkeruus, kun hän muistelee unohdetun pataljoonansa vaiheita.
Ilmeisesti myös esikuntaporras tuntee pataljoonan löydyttyä piston sydämessään, sillä kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo lähettää Toiviolle neljä pulloa konjakkia Vuoksen ylityksen jälkeen. Mannerheim-ristin ritariksi Toivio nimitetään kuukautta myöhemmin.
Sotilaiden äänet -radiosarjan neljäs osa:
Lähteet:
Paavo Rintala: Sotilaiden äänet - Kannaksen läpimurtotaisteluista 1944
Martti Pohjakallio: Jatkosota-sarjan haastattelut
Jatkosodan historia 4: Vetäytyminen Karjalan kannakselta
Sotilaiden äänet 1: Suomalaisten asemat murtuvat Valkeasaaressa
Sotilaiden äänet 2: Sekasortoa ja kiperiä päätöksiä
Sotilaiden äänet 3: Taistelu "Viimeisen toivon"-linjasta
Sotilaiden äänet 5: Taistellen kohti Viipuria
Sotilaiden äänet 6: Itke Viipuri, hyljätty kaupunki
Sotilaiden tarinoita Kannaksen tulimyrskystä ensimmäistä kertaa julki
